”Sitä ihminen luulee olevansa vaan minä ite! Niinku, että minä oon minä ja sillä siisti”, pohtii vihreään uimalakkiin sonnustautunut vanha rouva kauhoessaan vettä altaassa edestakaisin käsillään. ”Mutta ei se niin oo”, hän jatkaa. ”Siellä on se suku ja sen tavat taustalla, me ollaan vähän niinku sukumme lähettiläitä kaikki!” Vieressä jumppaava rouva nyökyttelee ponnekkaasti oman lakkinsa kookkaat ruusukkeet heiluen. ”Sitä minä Heikillekin sanoin, kun sen on niin vaikea puhua mistään hankalista asioista. Joku siellä painaa, mitä minä en tiijä. Eikä varmaan se itekään.”
Kiinnitän katseeni altaan reunalla olevaan ruutuun, missä käsketään nostamaan polvia korkeammalle. Yritän kuuliaisesti totella ja mietin samalla kuulemaani keskustelua. Iäkkäät kanssajumppaajani tuskin tunnistavat ylisukupolvisen trauman käsitettä sellaisenaan, mutta sanoittivat juuri sen ytimen. Asiat, joista vaietaan, siirtyvät seuraavan sukupolven kannettavaksi. Kuljetamme hiljaisuudella sinetöityä viestikapulaa eteenpäin. Näin olemme tahtomattamme sukumme lähettiläitä, kuten rouva vihreässä lakissaan totesi. Toimimme tiedostamattamme tavalla, mikä ei ole meille eikä lähimmille ihmisillemme eduksi.
Vaikenemista parempi olisi tutkia mennyttä, kuunnella suvun tarinoita uudella korvalla ja tunnistaa ne sisäiset äänet, mitkä estävät meitä toteuttamasta omia haaveitamme tai käyttämästä vahvuuksiamme. Vaatimattomat suomalaiset eivät perinteisesti ole lapsiaan liiemmälti kehuneet – mokomat olisivat pian ylpistyneet suotta. Onnistumiset on voitu latistaa korkeintaan kohtuullisiksi saavutuksiksi, ettei vain olisi tultu liian näkyviksi. Kun ei sitä kahviakaan tarvi minun takia keittää, niin parempi sulautua tapettiin.
Tarinoista voi kuitenkin löytyä myös selviytymiseen työstettyjä työkaluja, arjen sankaruutta ja vaikeuksia uhmaavaa asennetta. Perintöä, minkä voi valjastaa omassakin elämässä vahvuudeksi ja ponnahduslaudaksi tyynempiin vesiin.
Voimme siis osaltamme olla muuttamassa perinteitä ja vaihtaa viestikapulan uuteen. Sellaiseen, jonka sisältö ei ole kryptistä salakieltä ja pidäteltyä patoutumaa, vaan rehellinen tarina vahvuuksista ja kyvyistä, mutta myös aitoa minuutta peittävistä varjoista. Ehkä tarinan kirjaimet ovat osin vielä harakanvarpaita, mutta luettavissa kuitenkin. Viestin jatkaminen sujuu seuraavalta sukupolvelta helpommin, kun heille on jo sytytetty hämärää häivyttävä lamppu. Sukupolvien ketjun hiertämisen lopettamiseksi ei tarvita ihmeitä, mutta rohkeutta vaatii. Uskallusta tuntea ja tunnustaa meihin kaikkiin sisältyvää heikkoutta, sillä siitä rakentuu lopulta vahvuus ja elämän tyrskyissä tarvittava joustavuus.
Aaltoilu altaassa on vaimentunut ja huomaan muiden jumppaajien jo nousevan vedestä puheen porinan jatkuessa. Hiuslenkkini on vedessä huhkimisen tiimellyksessä tippunut ja näen sen lepäävän pohjassa kaakelien päällä. Suihkuun kävellessäni päätän hankkia hiusteni suojaksi uimalakin. Ehkäpä kirkkaan punaisen. Sellaisen, mikä varmasti näkyy kauas eikä sulaudu tapettiin.
Anne Hyvönen, Ihminen tavattavissa -terapeutti®
