Riittämättömyyden, jännityksen ja häpeän tunteet sekä kummallinen olo, jolle en löydä oikein selitystä, ovat olleet minulle tuttuja matkakumppaneita pitkään. Koko Ihminen tavattavissa -koulutusohjelman ajan olen puhunut väsymättä vatsassani vellovasta kummallisesta kehotuntemuksesta, jolle en ole löytänyt loogista selitystä. Ja miten tuttua ja turvallista onkaan pyrkiä järkeilemään olotilat ja tunteet, analysoida ne näppärästi pakettiin, ratkaista paha olo ja selittää toiset ja samalla itsensä pyörryksiin.
Olen tunnistanut miellyttämisen, joustavuuden, iloisuuden ja reippauden naamarit, joiden avulla varmistan, etten tule hylätyksi. Olen turvassa, kun kukaan ei minua hylkää. Olen vaatinut itseltäni oikeita tekoja, oikeita vastauksia, virheiden välttämistä, sitä, ettei pettymystä saa tuottaa – ei itselleen eikä muille. Joku kova ja kohtuuton on piiskannut ja vaatinut niin, koska siten varmistan, että minua rakastetaan edes joten kuten. Kokemukseni on ollut, että se mitä olen, on jotenkin vääränlaista, se mitä ja miten teen, on olennaisempaa. Eikä sisäiselle vaatijalle riitä silti mikään: se löytää pienimmätkin virheet, ja löytää ratkaisustani huomauttamisen aiheen tai selityksen, miten joku toinen valinta olisi ollut parempi. Kohtuuton se on.
Mutta kontrolloimalla kaikkia sanomisiani ja tekemisiäni sisäinen kontrollifriikkini on pysynyt hengissä, varmistanut turvallisuuttani ja luonut rakkauden illuusion. Kontrollifriikki on huolehtinut riittämättömyyden, jännityksen ja häpeän tunteistani – silloin se on turvassa. Se tietää, että pyrin toimimaan sille edullisesti: kontrolloimalla kaikkia ja kaikkea, sellaistakin, joka ei oikeasti elämääni kuulu, elämällä ylivastuullisesti ja kaappaamalla myös lähi-ihmiset kontrollin armottomuuden alle.
Kun kaikesta huolimatta olen kerta toisensa jälkeen sinnikkäästi koulutuksessa, vertaisryhmässä tai terapiassa tuonut esiin kehotuntemuksiani, itkenyt kadottamaani luovuutta tai hävennyt kaikkea monipuolisuutta ja “liikaa” itsessäni. Kun jokaisella kerralla tunteeni ja tarpeeni on kuultu ja otettu vastaan, hyväksytty tässä ja nyt, katsottu kohti sitä kaikkea, mitä itsestäni näytän, olen kuin salaa saanut tutustua myös toisiin puoliin minussa. Vähitellen jokin luovuuden tai innokkuuden ääni on saanut vahvistua, sellaisenkin puolen on ollut vihdoin turvallista tulla esiin.
Toipumisessani on yksi merkittävä hetki ja harjoitus, jolloin tämä kaikki kuin loksahti kohdilleen. Harjoituksessa jaoimme hetkiä, jolloin on tuntenut empatiaa toista kohtaan. Aloitin vuoroni hieman epäröiden, mutta luottaen, että oikeat sanat kyllä löytyvät. Mitä pidemmälle harjoitus kuitenkin eteni, sitä kovempaa kontrollifriikki huusi: “Mokaat tämän, epäonnistut! Et erota toisistaan empatiaa ja teleä! Senkin surkimus, miten sä tollasta puhut!”
Kesken harjoituksen teki oikeasti mieli katsoa olkani oikealle puolelleni: kuka huutaa noin kovaa. Selvisin vuorostani jotenkuten, muistikuvia on vähän: tunsin vain kuumotuksen poskillani ja punan kaulallani. Tunsin epäonnistuneeni täysin. Vielä seuraavanakin päivänä tunsin häpeää, mitä oli tapahtunut.
Uskaltauduin tarkastelemaan näitä kaikkia tunteitani ja tapahtunutta: selkeää ääntä ja yllättävää raskasta häpeän tunnetta. Silloin oivalsin, että kontrollifriikki yritti käännyttää minua. Jotain uutta, minulle mullistavaa oli kuitenkin tapahtunut: erotin friikin äänen selvästi itseni ulkopuolelta. Oli siis olemassa joku toinen, joka kuunteli kontrollifriikin mesoamista! Minä en ollutkaan enää tuo kontrollifriikki kokonaan, mutta tajusin, että olin samaistunut siihen kaikki nämä vuodet. Olin samaistunut valeminääni. Siksi on jännittänyt, hävettänyt jo etukäteen, koska kontrollifriikki ohjaa elämääni enkä minä, jokin todellisempi aito Minä. Se on ollut kaikkien suojamekanismien, miellyttämisen, suorittamisen ja pirteyden, turvallisessa suojassa. Vähitellen Minun on ollut riittävän turvallista näyttäytyä. Yhteys johonkin todelliseen minussa oli syntynyt myös emotionaalisesti.
Kirjoitan kokemuksesta, koska hämmentävää on se, että olen kirjoittanut kontrollin ylivallasta niin kauan kuin muistan. Yli vuoden takaa löysin kirjoituksen, jossa “vapautan luovuuteni ja siirrän kontrollin sivummalle”. Eikä mitään kovin mullistavaa ole silti tapahtunut! Miksi? Koska toipuminen ei ole vain kongnitiivinen, järjen asia. Olen ehkä jo kasvuohjelman ensimmäisenä vuotena istunut luennolla ja kirjoittanut ahmien muistiin toipumisen vaiheet: 1. Kärsimys ja terve sairauden tunto 2. Kognitiivinen vaihe 3. Emotionaalinen vaihe 4. Toiminnallinen vaihe. Olen halunnut olla heti vaiheessa neljä: silloinhan toivun terveeksi! Parannun! Suoritan toipumisen ja olen vapaa! Kontrolli, valeminäni, on ohjannut myös toipumistani.
Mutta vapautta ei saa kontrolloimalla vapautta. Toipuminen ei tapahdu kontrolloimalla toipumista. Se tapahtuu jossain kontrollista luopumisen ja luottamuksen tilassa, josta ei oikein kirjaimilla voi kirjoittaa tai sanoilla sanottaa. Minulle toipuminen on enemmänkin jokin olotila, jonka aavistaa, mutta jota en oikein osaa selittää. Se on lupaa olla, se on hiljaista luottamusta. Se on yhä edelleen kriittisen mielen kesytystä ja alusta aloittamista yhä uudelleen.
Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija Marja Vepsä-Taipale
Ajanvaraukset puh. 044 5190947
