Joskus tuntuu kuin jalat olisivat uponneet suohon, jonka pohja ei tule lainkaan vastaan. Ehkä jopa tiedän mihin olen uppoamassa, mutta en silti pääse ylös vaikka miten yritän. Jumitun, vaikka haluaisin päästä eteenpäin, sillä en pääse irti jostakin kärsimystä synnyttäneestä asiasta, tapahtumasta tai ihmisestä.
No kyllähän minäkin noin tekisin, jos…
Helppohan sinun on kun…
Etkö ymmärrä että…
Kyllä minä nämä jutut tiedän, mutta…
Kukaan ei voi ymmärtää minua, koska…
No nyt kyllä päätän mennä eteenpäin, vaikka…
Niin kauan kuin upottava suo jalkojen alla on epämääräistä ja pohjatonta, hämmennystä ja ahdistusta lietsovaa ja ehkä vain pään tasolla analysoitua, ei sille valitettavasti oikein voikaan mitään. Menneisyys pitää vaan otteessaan ja sabotoi tämän päivän toimintakykyä ihmissuhteissa, työpanoksessa ja missä tahansa tahtoo.
Ymmärrys, se että tietää vaikka miten yksityiskohtaisesti kärsimyksensä sisällön, ei yksin vie eteenpäin niin kauan kuin kokemuksellisesti on kiinni mystisessä tunnesuossa, joka generoi vielä kaiken lisäksi katkeruuttakin. Ei vaikka miten päättää olla välittämättä, turruttaa pahoinvointiaan, yrittää suunnata huomiota positiiviseen tai koettaa tyhjentää muistivarastoaan aivan tyhjäksi asti.
Olkoonkin, että katkeruuskin on ymmärrettävää ajatellen kaikkea sitä mistä on jäänyt paitsi ja mitä ylipäänsä on mahdollisesti kokenut, ei pelkkä ymmärrys auta niin kauan kuin pysyttelee pelkästään sen varassa ja suo jää kokemuksellisesti tuntemattomaksi.
Kokemuksellisesti tuntematon on tunnetasolla, yhdessä toisen/toisten kanssa jakamatonta ja läpi elämätöntä osaa itsestä. Sitä tärkeää dataa, joka tekee minusta minut ja sinusta sinut.
Jakamattomuus ja yksin selviytymään jättäminen/jättäytyminen riistää yhden tärkeimmistä tarpeista: hyväksyttynä nähdyksi tulemisen. Sen että voi olla totta tunteilleen ja tarpeilleen ja silti hyväksytty. Se edellyttää toistuvia kokemuksia hyväksyvästä yhteydestä ja itselle käsittämättömän sanoittamisesta, jolloin tapahtumat ja tunteet jäsentyvät mielekkäällä tavalla osaksi kokonaista itseä.
Käytännössä kokemuksellisuus mahdollistuu kun lähelläni on itsensä tiedostavia ihmisiä, jotka ovat itsekin tulleet nähdyiksi ja ymmärtävät siten ihmisyyttä sen monine haasteineen. Ja toteutuu esimerkiksi siinä, että sai lapsena yhä uudelleen juosta äidin tai isän syliin kun vaikkapa pelotti tai oli tehnyt jotain väärin. Tai siinä, että voi tulla näkyväksi haavoineen nyt aikuisena luotettavan ja turvallisen ihmisen läsnäolossa. Hylkäämättä, torjumatta, halveksimatta, persoonana tuomitsematta.
Jos ei ole tullut nähdyksi, saanut vastaanottavaa syliä ja tunteita jäsentävää sanoittamista vaikeissa ja hämmentävissä tilanteissa alunperinkään, sallii sellaisen tarvetta itselleen (ja ehkä toisillekaan) tuskin edelleenkään. Häpeä on langennut omien aitojen tunteiden ja tarpeiden ylle kääntäen arvokkaan heikkouden huonoudeksi joka, surullista kyllä, estää yhteyttä.
Todellisuudessa todellinen yhteys edellyttää juuri heikkoutta, eli aitoa yhteyttä omaan kokemusmaailmaan sen kaikkine tunteineen ja tarpeineen. Siksi kokemuksellisuus, eli heikkouden näyttäminen, on niin arvokasta. Silloin se mitä on sinussa kipuineen, keskeneräisyyksineen, vahvuuksineen kaikkineen, soi minussa ja päinvastoin. Empatia herää kokemuksellisuudessa ja oman tarvitsevuuden näyttäminen inhimillistää yhdistäen meitä toinen toisiimme. Sitä kautta pääsee osalliseksi elämästä, pois suosta joka uhkaa jättää kuin sivulliseksi.
Tahtoessani muutosta, ylös suosta, on siis uskaltauduttava myös kokemaan, jotta voi ymmärtää myös itseään tulemalla ymmärretyksi. Sen myötä on mahdollista päästää irti katkeruudesta, antaa anteeksi ja jatkaa omaa elämäänsä eteenpäin. Uskaltauduttava ottamaan riski näkyväksi tulemisesta kaikkein raastavimpienkin tunteiden kanssa, jotta höttö jalkojen alla voi alkaa integroitua osaksi elettyä elämää tehden oikeutta omanarvontunnolle: kuulun yhteyteen ja ansaitsen tulla nähdyksi, kuulluksi, kohdatuksi ja ymmärretyksi täysipainoisesti tuntevana ja tarvitsevanakin. Vielä aikuisenakin. Uskaltauduttava ottamaan käyttöön kaikki se data jota minussa on, päästä aina sydämeen asti.
Silloin saa silmät jotka alkavat nähdä, korvat jotka alkavat kuulla, kädet jotka ojentuvat antamaan ja ottamaan vastaan ja sydän joka alkaa laulaa katkeruuden sulaessa.
Turvallisissa ihmissuhteissa uskallan ottaa riskin silloinkin kun luottamukseni horjuu, sillä turva ei horju eikä vaapu vaan on ja pysyy, tai horjuttuaankin palautuu (konflikti). Sen myötä voin kokea, että on olemassa enemmän kuin minä ja omat voimani. Apu, myötätunto, tuki, kannustus, ymmärrys, luottamus, lohdutus, lempeys, armo, rakkaus ja totuus muuttuvat sanahelinästä todelliseksi kokemukseksi hyväksytysti nähdyksi tulemisen hetkissä. Yhteydessä toisiin ihmisiin suo ei upota minua, vaan matkani suuntautuu eteen ja ylös.
Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija Marjo Juutilainen, Hämeenlinna
Yhteydenotot puh. 050-348 6778
