Tiedän ampuvani itseäni jalkaan, kun nostan kirjoitukseni aiheeksi legendaarisen Jari Sinkkosen, lastenpsykiatrin ja kirjailijan, jota koko Suomi (itseni mukaan lukien) palvoo. Häneltä kysytään aina julkinen mielipide, kun aiheena on vanhemmuus ja lasten kasvu ja kehitys.
Lukemani otsikko sai minut sävähtämään.
Minua ei ole paapottu lapsena. En ole saanut osakseni rakkautta ja huolenpitoa. Olen kasvanut aikuiseksi rakkaustyhjiössä ja oppinut pärjäämään. Olen ohittanut taidokkaasti omat tunteeni ja olotilani. Tällainen ihminen ei edes tiedä, mitä paapominen on ja sitkistyy kyllä, mutta sisältä on hauras ja heikko. Kun tällaiselle ihmiselle sitten alan ammattilainen sanoo, että jos et kestä, niin koita kestää, se luo ajatuksen, että näin täytyy jatkaa. Rakkaudettomuudessa ja itsensä hyläten. Täytyy vaan jaksaa.
Mitä minulle sitten tapahtui, kun jouduin olosuhteiden pakosta hakeutumaan terapiaan? Aloin pikku hiljaa täyttyä turvasta ja rakkaudesta. Ensin sain sitä itseni ulkopuolelta ja sitten aloin pystyä antamaan sitä itselleni. Sain ensin olla heikko, jotta pystyin sisimmästäni käsin vahvistumaan. Nyt minun on helppo pärjätä haastavissakin tilanteissa. Toimin sitkeästi itsestäni käsin ja pystyn puolustamaan itseäni ja heikompiani. Osaan asettaa rajat ja kuunnella niitä. Onpas helppoa. Ei ongelmatonta elämää, mutta kaikki on saanut terapian ansiosta oikeat mittasuhteet. Enää en lannistu niin helposti.
On todella tärkeää, että yhteiskuntamme pahoinvointi nostetaan julkiseen keskusteluun. Uskon kuitenkin, että maailmaa muutetaan yksi ihminen kerrallaan ja ehkä me tarvitsemme yhden terapiasukupolven, että ylisukupolviset taakkasiirtymät eivät jatka enää matkaansa. Mietin usein, että mitenhän tämä maailma makaisi, jos kaikki ihmiset kävisivät oman terapiansa?
Laura Laakkonen, Ihminen tavattavissa -terapeuttiopiskelija