Olen puolivälissä kotimatkaa tutulla pysähdyspaikalla. Tänään päättyi nelivuotinen Ihminen Tavattavissa-koulutukseni.
Vilkaisin juuri peilistä kasvojani ja pyyhin kyyneleitä poskiltani. Pyyhin haikeuden ja liikutuksen kyyneleitä. Mutta ennen kaikkea kiitollisuuden kyyneleitä. Olen kulkenut elämäni ehkä rohkeimman matkan. Olen ylpeä itsestäni. Koulutus on hyvin riittämätön sana kuvaamaan kaikkea kokemaani.
Kyllä, olen oppinut psykodynaamisesta teoriasta, skeematerapiasta, traumoista ja hahmoterapiasta. Olen tutustunut osapersoonatyöskentelyyn, narsismiin, häpeään, masennukseen ja kehollisuuteen. Listaa voisi jatkaa pitkästi. Liikutukseni ei kuitenkaan liity näihin kirjoihin, ei teorioihin tai metodeihin. Se liittyy niihin kaikkiin kohtaamisiin, nähdyksi tulemisen tunteeseen ja rakkauteen, jota olen kokenut. Erilaisuudestamme huolimatta olemme lopulta hyvin samanlaisia. Meissä kaikissa elää pieni tyttö tai poika, joka kysyy aina saman kysymyksen: Kelpaanko minä? Kelpaanko ja riitänkö ihan vaan minuna? Ilman ponnistusta. Ilman suoritusta. Olenko turvassa? Olenko rakkauden arvoinen?
”Olin juuri saanut purjeet laskostettua
ja pantua punaiseen pussiin,
kun hän ilmestyi siihen kuin tyhjästä
syksyn kalpea aurinko selkänsä takana.
Ei hän nimeään sanonut,
eihän hänen edes tarvinnut,
katseli vain pitkään
kuin olisi tuntenut.
Nostin säkin selkääni
ja lähdin kävelemään
mutta hän seurasi
ja näytti silmissään surun.
Siitä tiesin, että se olin minä.
Minä sellaisena, joka olin ollut.
Minä sellaisena, joka en enää ollut.
Ja me molemmat ymmärsimme.
Milloin tulet takaisin? hän kysyi.
Milloin muistat kuka olet?
Ja minun kävi häntä sääliksi-
Minä yksin, hylättynä.
Heitin säkin maahan,
ja näin kuinka tuttu hän oli
ja näin kuinka vieras hän oli.
Kaappasin hänet syliini,
rutistin lujasti ja suutelin.
Ei ole helppo itseään kuolemalle jättää,
ei ole helppoa luopua haudastaan.
Muut pitävät sinusta nyt huolen, sanoin.
Mene ja tanssi varjojesi kanssa.
Tee nuotio maahan jota ei enää ole
ja viritä se kuollut kitarasi.
Mutta älä enää katso perääni,
älä houkuttele synkkään sambaasi.
Soita niitä kuolleita laulujasi
ja päästä otteesi minusta.
Kovasti sinua rakastan
vaikka varjoille jätänkin.
Kovasti rakastan ja ymmärrän
mutta takaisin en tule.”
(Tommy Hellsten, ote kirjasta Muutos)
Lähtisinkö uudestaan tälle matkalle?
Lähtisin. Hetkeäkään empimättä.”
– Anna Rissanen, erityisluokanopettaja
