Elämä on vaikeaa. Tämä on yksi suurista totuuksista. Kun me tämän todella ymmärrämme ja aidosti hyväksymme, niin elämä ei enää olekaan todella vaikeaa. Näin toteaa vapaasti käännettynä jo edesmennyt Psykiatri Morgan Scott Peck kirjassaan ”The Road less travelled”.
Peckin sanoissa on suurta viisautta, ja se tuo esille kärsimykseen liittyvän paradoksaalisuuden. Elämässä tulee vastaan haasteita, ja yleensä enemmän kuin vähemmän. Peckin lausahdus sisältää oivalluksen siitä, että meidän mielemme luoman ihannemaailman ja todellisuuden välillä on usein ammottava kuilu. Ihannemaailma vastaa odotuksiamme siitä, millaista elämän tulisi olla. Kun mielikuvamme ihannemaailmasta törmää todellisuuden kanssa, herättää se meissä ihmisissä tyypillisesti vastustusta. Emme tahdo hyväksyä sitä mikä on. Elämään liittyvä tarpeeton kärsimys syntyy etupäässä juuri olevaisen vastustamisesta. Toisin sanoen kärsimys on sitä suurempi mitä isompi kuilu syntyy todellisuuden ja odotusten välille. Sen hyväksyminen, että elämä on vaikeaa, poistaa epärealistiset odotuksemme sitä kohtaan. On oltava kuitenkin tarkkana, että hyväksyntä on aitoa. Katkeruuden sävyttämä ”elämä on vaikeaa” toteamus ei ole aitoa hyväksymistä, vaan siihen on itseasiassa kätkeytyneenä merkittävä vastustus elämää kohtaan.
Vastustamiseen liittyy paljon negatiivisia tunteita, ja mahdollisesti myös näiden tunteiden kieltämistä erilaisin mielen defenssein. Kiroamme ja osoitamme mieltä elämälle siitä, miten huonosti se meitä kohtelee. Tähän meille kaikille toki on oikeus, ja toden totta tätä oikeutta me myös paljon käytämme. Mitä emme kuitenkaan yleensä sillä hetkellä tiedosta, on se, että luomme itsellemme paraikaa lisää kärsimystä.
Kun ihminen löytää edestään saman haasteen sadannen tai tuhannennen kerran, saattavat hänen mielensä jäykät rakenteet yllättäen antaa periksi. Syntyy uudenlaista psykologista liikkumatilaa. Yhtäkkiä ihminen havaitsee, että hänellä on mahdollisuus valita, miten reagoida tapahtuneeseen. Hän voi joko vastustaa tapahtunutta, koska ei pidä siitä, tai hän voi vaihtoehtoisesti myös hyväksyä tapahtuneen. Ensimmäinen vaihtoehto luo tarpeetonta kärsimystä, sillä se mikä on, ei muutu siitä mihinkään, vaikka sitä kuinka voimakkaasti mielensisäisesti vastustaisimme. Kun lopetamme vastustamisen, kuilu odotustemme ja elämän välillä sulkeutuu, ja samalla lakkaa myös kuilun aiheuttama tarpeeton kärsimys. Rauha laskeutuu mieleen myrskynkin keskellä. Ennen mielen periksi antamista toista vaihtoehtoa ei konkreettisesti ollut olemassa. Silloin ihminen kokee, että tapahtunut aiheuttaa hänen kärsimyksensä, eikä hänen suhtautumisensa tapahtuneeseen. En tarkoita kuitenkaan sitä, etteikö elämään itsessään liittyisi mitään kipua, mutta se on tärkeä kyetä erottamaan kärsimyksestä, joka pääsääntöisesti liittyy tapaamme suhtautua siihen mitä meille tapahtuu.
Tapahtuneen hyväksyminen ei merkitse sitä, että ihmisen tulisi aina alistua kohtaloonsa, päinvastoin. Kun tapahtuneen on ensin hyväksynyt, onnistuu yhteistyö sen kanssa huomattavasti helpommin. Eckhart Tolle antaa Läsnäolon voima -kirjassaan havainnollisen esimerkin tästä: Jos juutut autolla ajaessasi mutaan, niin merkitseekö tapahtuneen hyväksyminen sitä, että alistut mutaan jäämiseen, etkä tee mitään päästäkseen sieltä pois? Ei tietystikään. Vastustaminen tässä yhteydessä merkitsisi sitä, että ihminen mielen sisäisesti taistelee mutaan juuttumista vastaan. Hän yrittää kieltää tapahtuneen, ja manailee huonoa onneaan. Tämän kaltainen vastustaminen luo ”negatiivisia” tunteita, joka itsessään luo kärsimystä. Jos yritämme tukahduttaa tunteita, ilmentävät ne itseään kuitenkin toista kautta, kuten esimerkiksi masennuksena, ahdistuksena tai fyysisinä oireina. Seuraavaksi mieli saattaa alkaa vastustamaan vastustamisen seurauksena syntyneitä oireita, jonka jälkeen häijy kierre on valmis. Niinpä tervein tapa suhtautua tapahtuneeseen, on hyväksyä se niin nopeasti kuin pystymme. Jos vastustavia tunteita on ehtinyt herätä, on nekin hyväksyttävä ja kohdattava. Tämän jälkeen mutaan juuttunut voi alkaa tehdä yhteistyötä tapahtuneen kanssa. Hän tekee kaiken tarvittavan päästäkseen pois mudasta, mitä se sitten ikinä merkitseekään, ilman mielen sisäistä vastustusta siitä mikä on.
Elämää kohtaa liittyvästä vastustuksesta luopuminen on ainakin suurimmalle osasta meistä elämän mittainen prosessi. Pala palalta oivallamme, että elämän vastustamisesta luopuminen on parasta mitä voimme omalle hyvinvoinnillemme tehdä.
Ihminen tavattavissa -terpeutti ITT® Veli-Matti Anttila, Turku
www.sisainenmatka.fi
