26.8.2015 Pysähdyin kirjoittamaan elämäni tärkeintä ja mullistavinta kirjettä. Tuo kirje oli hakemus.
Olin tuolloin sisältäni täysin rikki, todella pahoinvoiva ja hermostoni oli jatkuvassa ylivireystilassa. Elin sellaisessa uskomusmaailmassa itseni suhteen, että olen huono, mitätön, kykenemätön ja surkeasti elämänsä elänyt ihminen. Olin vuosien kuluessa hitaasti lipunut sellaiseen käsitykseen itsestäni, että olin kykenemätön kertomaan mitä ajattelen ja koen, koska en kokenut lähisuhteessa tulevani ymmärretyksi. Kokemus siitä, etten tullut ymmärretyksi, vahvisti alitajuista uskoa omasta tyhmyydestäni, kykenemättömyydestäni, huonoudestani ja surkeudestani. Se lisäsi myös kokemusta siitä, että asioilla mitä sanon, ei ollut juurikaan painoarvoa. Uskoin, että minussa täytyi olla jotain perustavanlaatuista vikaa.
Tuo hakemus oli osoitettu Ihminen tavattavissa-koulutukseen.
En ollut uskoa silmiäni, kun sain haastattelukutsun. Muistan ajatelleeni, että en kuitenkaan pääse tuohon koulutukseen ja että ei näin surkea ihminen voi tulla kutsutuksi edes haastetteluun. Sen täytyi olla erehdys, joka korjaantuisi kunnes haastattelijat toteaisivat kelvottomuuteni. Muistan kuinka haastattelussa oloni oli hyvin hauras ja särkyvä ja kuinka vastailin kysymyksiin soperrellen haavoittuvaisen oloni kautta. Haastattelun loppupuolella toinen haastettelijoista, miespuolinen henkilö, katsoi minua vakaan rauhallisesti ja sanoi jotenkin näin: ”Olet vasta 30 vuotias ja noin viisas.”
En ymmärtänyt mitä hän sanoi.
Sen ymmärsin että hän tarkoitti mitä hän sanoi. Kun sillä tavalla intensiivisesti ja vakaan suorasti katsotaan silmiin, silloin tarkoitetaan mitä sanotaan. Mutta minunhan piti olla tyhmä ja kykenemätön selittämään sisäisiä asioitani ymmärrettävästi. Muistan kuinka kotiin ajaessa itkin lähes koko matkan. Nuo sanat muuttivat elämäni. Kävin kaksi vuotta Ihminen tavattavissa -kasvuohjelmaa. Koulutus muutti elämäni juuria myöten.
Kiitos.
Tommy Hellsten -instituutin opiskelija, Ihminen tavattavissa -yhteisön jäsen Soili Sipilä
