Kun lapset eilen hyppivät välitunnilla kuraojaan naama edellä ja toiset lapset tulivat kertomaan siitä mulle, tajusin olevani ihmeellisellä tavalla kiitollinen, että sain olla se aikuinen, jonka lapset tulivat hälyttämään paikalle. Että sain todistaa jotain niin pitelemätöntä riemua, että minä sain hengittää samaa ilmaa, joulukuista tihkusadetta, kenkien alla lätisevää liejua ja maan hajua.
Lapset eivät elä poikkeustilaa. He tulevat kouluun, kertovat mitä söivät aamupalaksi, haluavat puhua siitä mitä tänään tuli joulukalenterin luukusta, mitä välitunnilla tapahtui. Elämä on intensiivistä, minun persoonalleni usein liiankin, mutta tänä syksynä olen monena harmaana päivänä kokenut myös olevani jotenkin etuoikeutettu. Koska minä todella olen saanut olla kontaktissa.
Käskin muuten lopettaa ojaan hyppelyn. Näytti siltä, että aika monen lapsen vaatteet olivat läpimärät, muutamalla kura ylsi korviin asti. ”Anna etkö sä nää?! Mulla on saappaat!” vastasi eräs ja jatkoi hyppimistä.
Ihminen tavattavissa -terapeutti ITT ® Anna Rissanen, Turku
