Olin viime viikolla yhden päivän poikkeuksellisesti työn kautta tekemisissä pääosin vanhusten kanssa. Päivä jätti minuun syvän vaikutuksen ja sai pohtimaan läpi elämänkaaremme seuraavia kehityshaasteita. Vanhuudessa yksi lienee ainakin kiitollisuuden kokeminen jatkuvasta luopumisesta huolimatta.
Tunsin saman päivän iltana miten kaipasin omia vanhempiani, näiden kohtaamieni vanhusten ikäisiä. Jotenkin muistin näiden vanhusten kautta sitä miten vaikeaa omien vanhempien kohtaamia, iän ja sairauksien mukanaan tuomia luopumisia oli itsellä ajoittain hyväksyä. Ei ollut aina helppoa suostua luopumaan siitä mihin oli tottunut: pystyvyydestä, voimakkuudesta, vahvuudesta ja kestävyydestä. Silti vamhempani näyttivät asennoituvan luopumiseen kovin luonnollisesti, aivan kuten nämäkin kahdeksatta- ja yhdeksättäkymmenettä käyvät.
Kiitollisuus, kunnioitus, vaatimattomuus, nöyryys, valoisuus, teeskentelemättömyys ja aitous tulvi huoneeseen vanhusten mukana. Tällaisia timantteja he jakelivat aivan ilmaiseksi, vieläpä yltäkylläisesti ja taka-ajatuksettomasti ympärilleen. Sen tunsi ja näki – eleistä, katseista, hymyistä, puheista, olemuksesta, kaikesta.
Jos äkkiseltään historiaa summaa, on näillä kohtaamillani vanhuksilla omakohtaisia muistoja ja kokemuksia ainakin sodasta ja pula-ajasta. Varmasti myös erilaisista, ehkä jopa hyvin varhaisistakin menetyksistä ja arjen monimuotoisesta ankaruudesta. Silti heidän mukanaan tulvi niin paljon valoa ja hyvää mieltä kliinisille käytäville ja vastaanottohuoneeseen, että siitä ei voinut olla vaikuttumatta. Olin monta kertaa päivän aikana mielessäni salaa liikuttunut.
Varovaiset askeleet, tasapainoa korjaavat käsien haparoinnit, silkkipaperiset kämmenselät, harventuneet harmaat, vetiset ja kohti katsovat silmät, suuret korvalehdet, roikkuvat ihopoimut ja laamapaidat toivat minulle viestiä luottamuksesta, sovinnosta, tasapainosta ja hyväksymisestä suhteessa itseen ja elämään. En voinut olla ajattelematta miten erilaiselle luopumiselle suostuminen kuorii parhaimmillaan ihmisestä esiin todellisen helmen.
En voinut myöskään olla ajattelematta miten paljosta jäisimmekään paitsi ellei meillä olisi yhteyksiä eri sukupolvien välillä, eri elämänkaaren vaiheiden sisältämien kehityshaasteiden ymmärtämistä. Miten irrallisina eläessämme kunnioitus voisi alentua välinpitämättömyydeksi, merkityksellinen vääristyä merkityksettömäksi ja ikiaikainen väljähtyä väliaikaiseksi.
Ihminen tavattavissa -terapeutti Marjo Juutilainen, Hämeenlinna
Yhteydenotot puh. 050 348 6778
