Mun faija lähti taivaalliseen laulukuoroon reilu neljä vuotta sitten vain 61-vuotiaana, aivan liian aikaisin. Se on ottanu nää vuodet multa kirjoittaa tää päivitys. Meidän suhde ei ollut mitenkään ruusuinen, osittain siksi, että mä kannoin niin paljon kiukkua häntä kohtaan sisälläni. Mitä muutakaan mä oisin voinut, mä koin jääneeni vaille turvallista ja rakastavaa isyyttä ja vanhemmuutta.
Mutta hän oli mun faija ja hänessä oli paljon hyvää. Seuramies ja vitsien kertoja, riista- ja metsäasiantuntija vailla vertaa, 70-luvun proge- ja rockfani. Meijän yhteisiä suosikkeja oli Led Zeppelin, Yes ja ennen kaikkea Pink Floyd, jonka biisin ”Wish You Were Here” mä lauloin hänen hautajaisissaan. Faija oli hyvä lahjojen ostaja ja parasta oli kun hän vei hampurilaiselle tai räiskimään savikiekkoja haulikolla.
Mä tunsin, että mä en saanut häneltä kovinkaan paljon oppia häneltä hänen eläessään, mutta tilanne muuttui hänen kuoleman jälkeen. Kun mä aloin käsittelemään meidän suhdetta tän menetyksen jälkeen, mä löysin ihan uskomattomia asioita. Mä tutustuin lohtuun ja armoon ja lopussa niistä kasvoi suuri kiitollisuus. Ja kun mä tunsin tätä kaikkea mun faijaa kohtaan, mä sain sen kaiken itselleni ensimmäistä kertaa mun elämässä. Nää tunteet on mun sydämessä ja mä kannan niitä mun mukanani aina, ihan niinku mun faijaakin, mussa on puolet häntä.
Kevyet mullat faija, jammaillaan taas yhdessä Pink Floydia sitten kun sen aika tulee. Toivottavasti ei vielä hetkeen.
Kuvassa mä hymyilen faijan kantorepussa, äiti ottanut kuvan jotain 83-84.
Ihminen tavattavissa -kasvuohjelman opiskelija Janne Halla
