Riitätkö itsellesi sellaisena kuin olet vai etsitkö rakkautta itsesi ulkopuolelta? Mikä ajaa ihmisen hakemaan hyväksyntää toisilta ihmisiltä? Lyhyt ja yksinkertainen vastaus: Jos todellista rakkautta itseään kohtaan ei vielä ole ihmisessä itsessään, pyrkii hän etsimään sitä itsensä ulkopuolelta. Silloin ihmisestä tulee rakkauden kerjäläinen.
Yritämme ansaita hyväksyntää muilta esimerkiksi tekemisen kautta. Mikään tätä kautta saatu ”rakkaus” ei ole aitoa ja todellista rakkautta. Todellinen rakkaus on lahja, joka on meille annettu, emmekä voi sitä ansaita ulkonäön, suorituksen, osaamisen tai minkään tekomme perusteella. Jos rakkaus olisi kiinni siitä mitä teemme, todellisin olemuksemme jäisi vaille rakkautta. Nykyisin elämme kuitenkin sellaisessa kulttuurissa, joka vääristyneesti liittää liian usein ihmisarvon tekoihin, ja sitä kautta se muuttaa teot ja ulkoiset asiat kuten ulkonäön ja menestymisen näennäisen rakkauden kohteeksi.
Kun menetämme luottamuksen siihen, että olemme arvokkaita vain koska olemme, kadotamme aidon ja ehdottoman rakkauden itseämme kohtaan. Meistä tulee hyväksynnän hakijoita, koska meillä on luontainen tarve päästä rakkauteen, mutta olemme erehtyneet, unohtaneet mitä ja missä rakkaus todella on.
Toisten hyväksynnän kautta rakkauden hakeminen on loputon tehtävä, sillä onhan ilmiselvää ettei tekemällä voi saada rakkautta syvimmälle olemukselleen. Jos saa hyväksyntää tekojensa tai vaikka ulkonäkönsä vuoksi, ei tuon hyväksynnän kohde ole todella ihminen itse, vaan teko tai ulkonäkö, jonka varaan valheellinen identiteetti on rakentunut. Koska todellinen identiteettimme ei ole teoissamme, vaan olemisessa, emme voi koskaan tekemällä hankkia itsellemme todellista rakkautta.
Tästä loputtomasta pyrkimyksestä saavuttaa rakkaus muodostuu paradoksaalisesti suurin esteemme rakkaudelle. Jatkuva hyväksynnän haku johtaa siihen, että koemme jatkuvasti riittämättömyyttä. Todellisuudessa emme riitä itsellemme. Kun emme riitä itsellemme sellaisena kuin olemme, emme oikeasti rakasta itseämme. Siksi tie sisimmästämme löytyvään aitoon rakkauteen käyn itselleen riittämisen ja hyväksymisen kautta.
Tekeekö itsensä rakastaminen ja hyväksyminen sellaisenaan meistä itsekkäitä? Vain pelosta elävän egon silmin asia voi näyttää siltä. Kun opimme rakastamaan itseämme, alkaa rakkaus myös virrata meistä ulospäin maailmaan. Emme enää anna vain saadaksemme hyväksyntää tai vastapalveluksia, vaan ennenkin välitämme jo sisällämme olevaa rakkautta ja hyvää eteenpäin. Tämän seurauksena saatamme saada vastarakkautta myös toisilta, mutta emme siksi että olisimme sitä vaatineet, vaan siksi että olemme antaneet ja olemme vastaanottavaisia rakkaudelle. Näin syntyy rakkaudellinen maailma.
Mutta ellemme riitä itsellemme, emme ole vastaanottavaisia rakkaudelle. Jos vaadimme itseltämme vielä jotakin ennen kuin hyväksymme itsemme, ei rakkaus pääse sisimpäämme.
Kun elää siirtymävaihetta pelon ja rakkauden välillä, heilahtelee edestakaisin näiden kahden eri maailman välillä. Oikeastaan heilahtelemme egomme ja todellisen identiteetimme välillä. Kun katselemme tätä maailmaa samaistuneena egoomme, elämme pelon maailmassa ja kaikki mitä näemme ja teemme värittyy ja ohjautuu pelosta. Kun olemme itsessämme, kaikki se mitä koemme ja teemme huokuu ja saa voimansa rakkaudesta. Rakkaudessa koemme rauhaa ja levollisuutta, eikä ole kiire minnekään. Siirtymävaiheessa vanhat kivut kuitenkin heräilevät vielä ja tempaavat meidät välillä mukaansa takaisin pelon maailmaan ja egoon. Silloin aloitamme vanhat tutut hyväksynnän haun tapamme, kunnes siitä syntyvä kipu lopulta taas havahduttaa meidät, ja löydämme takaisin itsellemme riittämiseen, hyväksyntään ja rakkauteen. Siksi kivun ja kärsimyksen viestiä on hyvä kuunnella, usein on niin ettei se ole tullut tekemään meille vain pahaa. Voisimmeko oppia suhtautumaan myös kipuun ja kärsimykseen toisin?
Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija Veli-Matti Anttila, Turku
Ajanvaraus puh. 050 3770148
