Anteeksianto on kipinäherkkä asia, johon on latautunut ehkä aika paljon pelkoa. Miksi muuten kiiruhdamme lakaisemaan muruja maton alle ja suorittamaan näennäisen palautuksen yhteydelle? Mielessäni herää kysymys, että onko todellista yhteyttä alunperin oikein ollutkaan, jos sitä pitää pakottaa suorituksella (mekaaninen anteeksianto) yli ja ohi väärinkohdellun kokemuksen ja tunteiden vastaanottamista? Jos ihmissuhde ei kestä vastavuoroista jakamista, jossa syyllisyydet, surut, pelot, kaunat ja katkeruudet päätyvät oikeisiin osoitteisiin, ei yhteys ole rakkaudellista eikä siten myöskään totuudellista. Sitä elellään sitten hissukseen ja varotaan astumasta miinaan, eli kiellettyyn puheenaiheeseen.
Voisiko kyvyttömyys kohdata omaa syyllisyyttä (koska minulta puuttuu rakkaus) olla se, joka pakottaa loikkaamaan nopeaan anteeksiantoon tai jämähtämään ikuiseen anteeksiantamattomuuteen? Kaikki on näennäisesti hyvin, vaikka maton alla kupruilee ja kompasteluja tulee. Sijaiskärsijät kantavat tällöin kaikki ne tunteet, joita osapuolet eivät itse suostu kantamaan. Sillä anteeksi on annettu, vaan ei unohdettu. Tai anteeksi ei anneta, vaan unohdetaan. Osapuolten läheiset ja muut vaikutuspiirissä elävät ihmiset (sijaiskärsijät) oppivat tällöin varovaisiksi; he elävät miinakentällä, jossa ennalta-arvaamattomat miinat räjähtelevät maton kuprujen alta, vaikka he kuinka varovaisesti yrittävät aikapommien ympärillä joustaa ja hiippailla.
Jokainen lapsi tarvitsee sylin. Myös sinä ja minä, iästä riippumatta. Sylin, jossa saa itkeä kun sattuu polveen, sydämeen tai jopa sieluun asti. Sylin, jossa ei kiiruhdeta sanomaan, että mitäs juoksit, mitäs läksit, mitäs nyt tuosta itket tai älä itke! Vaan sylin, jossa halutaan kuulla mihin sattuu ja kuinka paljon. Katsotaan mitä voidaan parantaa ja mitä ehkä itkeä yhdessä. Kuunnellaan mitä kaikkea kipu on minulle tehnyt. Tuuditellaan ja rauhotellaan ilman, että pelätään olevamme taakaksi asti väsyttäviä, yliherkkiä tai naurettavia. Sillä kukaan toinen ihminen ei voi tuntea minun kipuni määrää kuin minä itse. Ja kun minulla on joku, joka on saanut tahollaan kuulla omaa kipuaan ja oppia siten ymmärtämään itseään, voin saada häneltä empatiaa ja tilaa jakaa omastani. Itseymmärrykseni lisääntyy tämän mahdollistamana ja vähitellen voin oppia myös itse tarjoamaan itselleni sylin: en torju tai väheksy kivusta nousevia tunteitani, vaan otan ne vastaan tutkittavakseni niinkuin ne ovat.
Itseymmärrys ja säilytetty omanarvontunto kaltoinkohtelusta huolimatta ovat prosessin mahdollistamaa. Kun en hylkää itseäni kiiruhtamalla mekaaniseen anteeksiantoon tai jämähtämällä ikinä en anna anteeksi -päätöksen kahleeseen. Anteeksiantoprosessin myötä voin vapautua elämään tässä ja nyt. Ja samalla auttaa vapauttamaan sijaiskärsijät vaativasta ja osin mahdottomastakin tehtävästään.
Aina anteeksianto ei johda aidon ja välittömän yhteyden palautumiseen asianosaisten välillä: yhteyden palautumiseen tarvitaan molempien osapuolten omaa prosessia sitä enemmän mitä läheisemmästä ihmissuhteesta on kyse. Toinen joustaa tai kieltää jotain itsestään, ellei molemmat osapuolet ole valmiita purkamaan tilannetta ja ottamaan vastaan (syliin ja itse kannettavakseen) kaikkia siihen liittyviä tunteitaan. Silloin katkeruuden maton alta poukkaa vastaan aiemmat virheet yhä uudelleen: ”sinä aina”, ”sinä et koskaan” ja ”sinä silloinkin”. Mutta kauneimmillaan se prosessina synnyttää yhä syvempää rakkautta osapuolten välillä.
Anteeksi voi antaa prosessin myötä myös jo edesmenneille, sillä se on ennen muuta henkilökohtainen prosessi. Se mahdollistuu vapauttavana vain rakkaudessa, ei koskaan pelossa. Se on ymmärryksen ja hyväksymisen myötä irtipäästämistä siitä mitä ei voi muuksi muuttaa. Kun olen päässyt vihdoin itse syliin, voin nähdä sylinpuutteen seuraukset kaltoinkohtelijoilleni ja sitä kautta ymmärtää heidän haavojaan. Mutta vasta itsen ymmärtämisen myötä voin ymmärtää toisia.
Katkeruus on joskus liiankin huomaamattomasti pesinyt sydämeen: silloin luulen, että vain muissa on katkeruutta, ei minussa. Vain muissa on vihaa, ei minussa. Vain muissa on ymmärtämättömyyttä, ei minussa. Vain muissa on pahantahtoisuutta, ei minussa. Vain muilla on anteeksiannettavaa, ei minulla.
Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija, terveydenhoitaja Marjo Juutilainen
Ajanvaraus Marjolle Hämeenlinnaan: puh. +358 (0) 50 3486778, sähköposti: marjuuti(at)gmail.com
