Tällä kertaa olen taas ottanut itselleni mahdottoman tehtävän. Pitäisi onnistua kirjoittamaan asiasta, josta ei voi kirjoittaa. Miksei? Siksi että sanat eivät ylety siihen. Ne ovat jotenkin liian karkeita, banaaleja ja itsessään tyhjiä. Mutta koska meillä ei muita välineitä ole, joudun tyytymään niihin. Pidetään kuitenkin mielessä, että sanat ovat parhaimmillaan vain jonkinlaisia osoittimia tai tienviittoja, ne viittaavat johonkin muuhun, itsestään poispäin. ”Sormi, joka osoittaa kuuta, ei ole kuu”, kuuluu vanha budhalainen sanonta.
Haluaisin kirjoittaa Tästä Hetkestä. Tai tarkemmin sanoen tämän hetken mysteerisestä luonteesta. Sanapari Tämä Hetki kuulostaa jo niin itsestään selvältä ja tyhjältä, ettei siinä pitäisi olla mitään mistä kirjoittaa. Näin ei kuitenkaan ole, kaukana siitä.
Kenties en osu harhaan, jos sanon, että elämmme aikaa jota leimaa huolestuneisuus ja murehtiminen. Olemme huolissamme lähes kaikesta: saanko pitää työni, riittävätkö varani, löydänko puolison, pärjäävätkö lapseni koulussa, ei kai heitä kiusata, meneekö tämä tauti ohi, pääsenkö koskaan tästä yksinäisyydestä, saanko taloni myytyä, pääsenkö opiskelemaan, meneekö tentti läpi, toivottavasti mökissä ei käy varkaita, ei kai anoppi vaan taas tule… on kuin sisällämme olisi pelokas pupu, jonka selkään nousemme ja ratsastamme tulevaisuuteen ratkaisemaan ongelmia joita ei koskaan tule.
Pelko ajaa meidät sinne. Pelko yrittää saada meidät hallitsemaan kaikkia mahdollisia kauhuskenaarioita, ja paradoksaalisesti yritämme hallita niitä luomalla niitä mielessämme itse. Ennakoimme pelottavia asioita laittamalla ne mielessämme tapahtumaan, jotta voimme hallita niitä sitten kun ne tulevat. Mutta useimmat eivät koskaan tule, me vain luomme niistä mielikuvia. Siksi voi jopa sanoa, että omat ajatuksemme luovat pelkomme. Mitä muuta huolestuneisuus ja murehtiminen ovat kuin juuri pelkoa.
Vuosia sitten esitin itselleni kysymyksen: Mistä mahtaa johtua, että niin harva ihminen oikeasti on läsnä tässä ja nyt? Pelko. Pelko etten riitä, etten kelpaa, etten ole tarpeeksi hyvä eikä minua rakasteta. Niinpä yritän tehdä itsestäni rakastettavan. Hakeudun sinne, missä siunaukset näyttävät satelevan. Menestys, vauraus, asema, oppineisuus ja valta. Parhaimmat ihmiset löytyvät näiltä seuduilta. Niinpä yritän tehdä itsestäni menestyvää, suoriutuvaa, kelpaavaa ja näyttävää. Lähden takaa-ajoon. Hamuan näitä ominaisuuksia, koska menestyvänä riitän, vauraana kelpaan, oppineena minua kunnioitetaan. Mutta näyttää siltä, että vaikka näitä saavuttaisinkin, en koskaan pääse perille. Vielä puuttuu se ratkaiseva menestys ja saavutus. Sitten kun… Mutta ihminen ei voi koskaan saada tarpeeksi sitä mitä hän ei tarvitse.
Mitä siis tarvitsemme? Mikä antaisi tunteen siitä, että vihdoin on perillä ja että takaa-ajo lopulta voi päättyä? Tässä tulee yksinkertainen vastaus: asettuminen tähän hetkeen, elämällä nyt, suostumalla läsnäolon tilaan. Tässä hetkessä elävä ihminen nimittäin kokee, että kaikki on hyvin. Hän kokee niin siitä huolimatta, että hänellä juuri nyt on vastoinkäymisiä ja vaikeuksia. Onni ei siis ole oikeiden olosuhteiden löytämisessä. Miksei? Siksi että ne jo ovat oikeat. Ei niistä pidä pyrkiä pois ja jos pyrkii, luo pahaa oloa, juuri sitä pelkoa josta äsken puhuin. Pelko ei ole merkki siitä, että jotain pahaa saattaa tapahtua, vaan siitä, että olemme astuneet pois läsnäolon tilasta. Muuta paikkaa elää ei nimittäin ole kuin tämä hetki ja jos siitä astuu pois, astuu ulos paitsi elämästä myös itsestään. Astuu pelkoon.
Mitään ei ole koskaan tapahtunut menneisyydessä. Kaikki mikä aikoinaan on tapahtunut, on tapahtunut samanlaisissa nyt –hetkissä kuin tämä juuri nyt. Mitään ei myöskään koskaan tule tapahtumaan tulevaisuudessa. Kaikki mikä joskus tapahtuu, tapahtuu tulevissa nyt –hetkissä. Astumalla niistä pois, astumme pelkoon.
Tämä hetki on paikka, jossa kaikki on hyvin. Se nimittäin avautuu ylöspäin. Siihen tulee kaikki se mitä juuri nyt tarvitsemme. Ainoa edellytys läsnäolon tilaan pääsemiseksi on uskallus menettää kontrolli. Tässä hetkessä ei nimittäin voi olla kuin se, joka on suostunut olemaan haavoittuva, voimaton, avuton ja heikko. Kyky olla läsnä tässä hetkessä on siis nöyrän ihmisen ominaisuus.
Kun ihminen itse tyhjenee, hänet voidaan täyttää. Rakkaus täyttää hänet ja hänestä tulee levollinen. Levottomuus poistuu, koska hän kokee olevansa oikeassa paikassa. Kaikki on hyvin, häntä kannetaan ja maailmankaikkeus on hyväntahtoinen. Jopa kärsimyksellä on rakkaudellinen intentio. Vaikeudet tahtovat nimittäin opettaa meille jotain. Ihminen ei lopulta enää kysy katkerana, että miksi tämä tapahtuu minulle? Sensijaan hän kysyy, mitä minun tulisi tästä oppia? Mitä vaikeudet juuri nyt haluavat minulle kertoa?
Toisin sanoen katkeruuden tilalle astuu suostuminen ja kiitollisuus. Kiitollisuus kaikesta antaa kyvyn olla läsnä tässä ja nyt. Silloin ihminen ei nimittäin enää vastusta sitä mikä on. Hän hyväksyy ne olosuhteet mitkä hänellä juuri nyt ovat sen sijaan, että pakonomaisesti tavoittelisi muuta. Eivät vaikeudet sitä paitsi poistu siksi, ettei niitä hyväksy. Ne näyttävät päinvastoin lisääntyvän. Eikä tämä tarkoita, etteikö saisi tavoitella muutosta. Mutta muutos tulee luontevasti ja kuin itsestään, kun ensin hyväksyy sen mikä on ja jopa kokee siitä kiitollisuutta. Muutos tulee, mutta aikanaan ja parempana kun osasimme itse kuvitella.
Tässä on itse asiassa kyse siirtymisestä pahantahtoisesta maailmankaikkeudesta hyväntahtoiseen maailmankaikkeuteen. Pelosta rakkauteen. Avaisanoja tätä kokemusta kuvaamaan ovat yksinkertaiset: kaikki on hyvin, nyt.
Ihminen tavattavissa -ohjelman perustaja Tommy Hellsten
