Haavoittuvuuden kohtaaminen on matka kohti todellista yhteyttä – itsensä ja muiden kanssa.
Tiedän, se on pelottavaa.
Avata itseään ja todella tuntea. Olla haavoittuva ja paljas, itselle ja toiselle. Laskea ne valtavat suojat, lapsuuden selviytymismallit. Irroittaa niistä ja avata sydän – siitäkin huolimatta, että voimme tulla satututetuksi.
Hankalinta on, ettei tätä voi tehdä tai päättää päällä – vapautuakseen, se on elettävä läpi. Se on matka, jota teemme itseemme.
Tämä oli minulta piilossa, niin valtavan piilossa. Mekanismi, jolla suojelin itseäni hyvin varhaisesta saakka. Vihaisuus ja torjunta. Kun jokin kosketti minua ja oli emotionaalisesti hankalaa, torjuin.
Samalla, kun torjuin oman haavoittuvaisuuden, torjuin automaattisesti myös muita ihmisiä ja mahdollisuuden todelliseen yhteyteen.
Syvä yhteys toiseen ei voi muodostua roolien kautta – sen syntyy haavoittuvaisuuden kautta. Kanssakäyminen kahden roolin välillä on hyvin erilainen, kuin kahden Sielun välillä. Kahden toden välillä. Sen kautta, että todella uskallan tuoda oman sisäisyyteni nähtäväksi, kuultavaksi.
Annan itseni, Itsestäni. Vasta kun annan itsestäni, voin myös liittyä.
Koen, että haavoittuvaisuus on kasvumatkan ydintä. Siellä, missä uskallamme avata itseämme, sisintämme ja sitä, mitä todella sielussa tunnemme.
Se ei tarkoita, että avaudun missä tahansa ja kenelle tahansa. Se ei tarkoita, ettei minussa ole voimaa ja rohkeutta; päinvastoin.
Haavoittuvaisuus on uskomattoman rohkeaa. Se on paljasta, kaunista ja kantaa mukanaan valtavan määrän voimaa. Se myös mahdollistaa ihmissuhteissa antautumisen ja todellisen yhteyden. Olla haavoittuva toisen edessä. Laskea aseet, opitut mallit ja roolit. Siinä piilee elämän Kauneuden taika.
Siellä asuu rakkaus.
Christa Porander, Ihminen tavattavissa -terapeuttiopiskelija
