Eilen tulin varsin tietoiseksi taas ontosta, ammottavasta aukosta sisälläni, jota ympäröi suru, kateus, epäreiluuden tunteet ja kaipaus.
Kaipaus on puhdasta ja kaunista, mutta kipeää. Läheisen kuolema jättää muistiin jäljen jostakin, jota meillä oli, mutta joka lähti kuoleman myötä.
Surutyö kestää aikansa ja ikävä iskee yllättävissä tilanteissa, kun jonkin ihmisen piirteet tai olemus muistuttaa omaa rakastamme ja kipu aktivoituu.
Lempeys miehissä, hyväntuulisuus ja pikkupoikamaisuus luonteessa, joka on täynnä elämäniloa riipaisee syvältä.
Sattuu katsoa, ulkopuolisena.
Samaan aikaan tuntuu valtavan onnelliselta nähdä tätä mieslaatua, mutta vielä aikuisenakin se herättää kateuden, jopa mustasukkaisuuden tunteita. Herättää sisäisen lapsen kaipuun isästä, joka on jo siirtynyt tuonpuoleiseen.
Minäkin haluan! Haluan vanhenevan isän, jonka silmät yhä nauravat. Haluan lapsilleni papan, joka antaa aikaansa lapsenlapsilleen. Haluan turvallisen, isällisen sylin, joka antaa lempeydestään ja elämän kokemuksestaan. Jakaa sitä, mistä on huutava pula.
Joidenkin ihmisten seurassa huomaan täyttyväni rakkaudella. Isällisellä rakkaudella ja haluaisin vastaanottaa tätä läsnäoloa.
Jokin sisälläni on yrittänyt pitää asiaa loitolla ja vastustella suhdetta miehiin, sillä on tuntunut väärältä tuntea näitä tunteita. Ihan kun en saisi enää aikuisena kaivata tätä mieslaatua. Se nostaa myös häpeää omasta rikkinäisyydestä.
Ihmisten ymmärtämättömyys toisia ihmisiä kohtaan ja pahan puhuminen pelottaa. Ei jaksaisi arvosteluja tai juoruja, ei jaksaisi tulla väärinymmärretyksi.
On kuitenkin kaunista ymmärtää yhä syvemmin elämää ja itseä, sitä kuinka voimme murtaa näitä muureja joita ihmisten välillä on ja elää todeksi sitä, mistä Vesterinen yhtyeineenkin kirjoittaa:
”Meidät on tehty toisia varten, toistemme surujen siruja varten. Kaikki on näillä tummilla teillä helppoa silloin.”
Kirsikka Kinnunen, Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija
