”Enää 12 päivää jouluun!”, huudahtaa joulukalenterin aarteista innostunut lapseni silmät loistaen. Missä on minun innostukseni? Missä minun aarteeni?
Voi miten ankeaa on havahtua siihen, että kiireen välttämistä tavoitteleva löytää itsensä niin kiireisenä, että koko ajan väsyttää ja ketuttaa. Ja että on alati syyllisyys liian vähästä jakamattomasta ajasta ja huomiosta lapsille ja silti päivät pääksytystään ylitäyttyvät (kukas niitä täyttää?). Ja siihen, että 80 nopeusrajoitusalueella alinopeutta ajavat tekee mieli lähettää (singota) kuuhun. Ja siihen, että jopa kauppareissu tuntuu siltä kuin olisi pakotettu kokemaan ala-asteen hiihtokilpailut uudelleen. Ja siihen, että kävelee ojaan kun on niin ajatuksissaan.
Nyt alkaa raivaus ja rauhoittuminen. Priorisointi, kertakaikkiaan. Vain minä voin vaikuttaa siihen mitä kaikkea voin yhden päivän aikana tehdä.
Aloitan siitä, että hyväksyn todellisuuden: minulla on vain tämä hetki ja hengitys siinä. En ole vielä tunnin päässä olevassa tapahtumassa, huomisesta puhumattakaan. Rauhallisesti sisään ja piiiitkääään ulos. Ei selityksiä. Ei tekosyitä. Ei oletettuja pakkoja, eikä vaatimuksia. Vain tämä hetki ja itseltä lupa olla siinä. Viipyillä, fiilistellä, kuunnella ja katsella kaikkea kiiruhtamatta suorittamisen ja sitä ylläpitävän pettymysten tuottamisen pelon pakottamana.
Mikä olisi pahin tuottamani pettymys, mietin. Ohut lumi rahisee askelteni alla. Ai tällaiset kengänpohjat mulla on, että niistä jää tuollaiset jäljet. Se pettymys. No se olisi kenties se, että huomaisin, että elämän tärkeimmät arvot jäivät kiireisten askelten alle.
Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija Marjo Juutilainen
