Minun täytyy saada riittävästi kokea eläväni itselleni tärkeiden ihmisten mielessä rakastettavana ja arvokkaana, jotta voin kokea olevani rakas ja arvokas. Ja kun näin on, tahdon ilman muuta, että sinäkin voit kokea samoin.
Omanarvontunne ilmaisee tätä kokemusta ja vaikuttaa siihen millaiseksi ihmissuhteet, etenkin ne kaikkein tärkeimmät, elämässämme kehittyvät.
Se millaisena ja miten oikeasti olen itselleni tärkeän toisen ihmisen mielessä, voi olla ihan muuta kuin se millaiseksi kuvittelen itseni toisen mielessä. Kuitenkin omat kuvitelmamme ovat meille usein totuuksia, joiden annamme ohjata ihmissuhteitamme, koska ne kumpuavat syvältä kokemuksistamme. Mielemme sisäinen totuus itsestämme heijastaa omanarvontunnettamme: näemme itsemme niinkuin meidät on nähty, katsomme itseämme niinkuin meitä on katsottu. Mikäli kokemuksemme itsestämme on arvoton, näkymätön ja mitätön, näemme helposti muut auktoriteetteina, suurina, kadehdittavina ja vaikutusvaltaisina. Mikäli taas kokemuksemme itsestämme on ylitse muiden, näemme helposti muut huonompina, säälittävinä, hävettävinä tai mitättöminä.
Sinä et arvosta minua, ajattelee arvottomaksi itsensä kokeva. Sinä et hyväksy minua, ajattelee itsensä arvostelluksi ja tuomituksi kokeva. Sinä olet varmasti jo kyllästynyt minuun, ajattelee itsensä torjutuksi kokeva. Sinä olet naurettava, ajattelee itsensä paremmaksi kokeva. Sinä et kunnioita minua, ajattelee itsensä valta-asemaan oikeutetuksi kokeva. Mitä enemmän heiveröisyyttä omanarvontunteessa on, sitä hylkäävämpänä ympäristö koetaan.
Omanarvontunne rakentuu ja vahvistuu lapsuuden hyvissä, turvallisissa ja kannustavissa ihmissuhteissa.
Minusta koskettava yksityiskohta on siinä miten arvomme rakentuu aivan normaaleissa ja arkisissa arjen tilanteissa, eikä niinkään erityisissä ja ihmeellisissä superhetkissä. Siinä miten meitä katsotaan ja kuunnellaan, kosketaan ja autetaan, eikä siinä miten meille kompensoidaan satunnaisissa huippuhetkissä arjen normaaleja ohituksia. Siinä miten pyllymme pyyhitään kun emme vielä itse osaa. Siinä miten hampaitamme tai hiuksiamme harjataan. Siinä miten meitä lohdutetaan kun pelottaa tai surettaa. Siinä miten meille asetetaan rajoja rikkoessamme itseämme tai toisia kohtaan. Siinä miten meille kerrotaan vanhempien suunnitelmista ja päätöksistä, jotka vaikuttavat koko perheen arkeen. Siinä miten meille avataan kodin tunneilmapiiriä. Siinä miten meidät otetaan ylipäätään vastaan mitä erilaisimmissa tavallisen arjen tilanteissa.
Omanarvontunne tarvitsee siis rakentuakseen erityisesti vastuunkantoa, avoimuutta, oman heikkouden tunnistamista ja tunnustamista, läsnäoloa, lujuutta ja lempeyttä niiltä tärkeiltä aikuisilta, joiden armoilla kasvamme kohti — tai loitommas — omaa aitoa ja kokonaista itseämme.
Kohti itseä kasvaminen tarkoittaa tervettä omanarvontunnetta: minä olen tällaisenaan arvokas niinkuin sinäkin. Silloin kelpaan, riitän, liityn, uskallan, luotan, rajaan, suojaan ja rakastan, enkä niinkään ripustaudu, miellytä, suorita, torju, vaikene, uhriudu, hyökkäile, mitätöi tai mitätöidy.
Kun kanssakäyminen perustuu niin itsen kuin toisen arvostamiseen, kaikki mikä jää epäselväksi välillämme, voidaan selvittää ilman, että puhuminen vaikeistakin asioista leimattaisiin höpöhöpöksi ja pyrittäisiin pakottamaan maton alle. Silloin se millaisena kuvittelen sinun pitävän minua mielessäsi vastaa sitä millaisena todella olen mielessäsi — ja keskinäisen räyhäämisen tai mykkäkoulun sijaan onkin rauha.
Se mikä lakaistaan maton alle ihmissuhteissa tänään, on kenties jo hyvin varhain ohitettua ja torjuttua minuutta. Niitä hankalia tunteita joita on alkanut vastaanottamattomana kertyä jo silloin kun olisimme tarvinneet syliä kehdossamme, apua hampaiden pesussa, turvaa illalla pelkojamme itkiessä tai ihastelua aikaansaannoksiamme kohtaan.
Huomionarvoista on, että pelkästään aliarviointi, mitätöinti tai aktiivinen kaltoinkohtelu eivät vaurioita omanarvontuntoamme, vaan myös kaikki se ohittaminen, jolloin jokin muu menee toistuvasti kehittyvän ja ympärillään olevista aikuisista riippuvaisen lapsen tarpeiden edelle: esimerkiksi kännykkä, työ, stressi, huoli, kiire, ylihengellistäminen (=torjutaan aidot tunteet ja etäännytään inhimillisyyteen kuuluvista puolista), väsymys tai sairaus.
Se miten kaukana oma mielikuvamme itsestämme ja toisten käsitys meistä ovat toisistaan, korreloi omanarvontunteemme tilaan.
Luulemme sitten itsestämme liikoja tai liian vähän, aiheuttavat molemmat vaihtoehdot ihmissuhteissamme ongelmia. Langetamme toistemme päälle sitä mikä todellisuudessa kuuluu ainakin osittain, ellei kokonaan meille itsellemme. Kuvittelemme sen sijaan että kuuntelemme. Luotamme uskomuksiin sen sijaan että uskomme. Kaikki se mitä aidon itsemme ja omanarvontunteemme varaan rakentuneiden mielikuvien välisen etäisyyden välille jää, on sitä mikä meissä on jäänyt vaille sitä mitä olisimme tarvinneet.
Tuon välimatkan umpeen kurominen tarkoittaa sen matkan kulkemista niin, että saamme rehellistä peilausta niissä tilanteissa, joissa olisimme tarvinneet mutta emme saaneet. Sellaista joka näkee vääristyneet mielikuvamme ja oikaisee niitä. Realisoi oikeuttaen tarvettamme kaivata apua, tukea ja turvaa niin perushoivassa ja uuden opettelussa, kuin kaikenlaisten tunteiden aallokoissa. Sellaista joka ei tuomitse vaan auttaa ymmärtämään. Sellaista joka ei torju vaan ottaa vastaan. Sellaista joka ei nosta ylemmäs eikä laske alemmas, vaan ottaa huomioon tilanteeseen kuuluvalla ja sopivalla tavalla. Sellaista joka tunnistaa kaiken takana tarvitsevan ihmisen, joka kaipaa yhteyttä ja joukkoon kuuluvuutta.
Herkkä ja huomiota vaativa alue omanarvontunteen parsimisessa jälkeenpäin on luottamuksen ja turvan rakentuminen siihen, että omien mielikuvien sisältö ei sellaisenaan enää toteudukaan: meitä ei torjuta, arvostella tai hylätä, vaan otetaan kiinnostuen ja hyväksyen vastaan ymmärtämään pyrkien silloinkin, ja etenkin silloin, kun olemme aidosti yhteydessä omiin, aiemmin kenties ohitettuihin tai kiellettyihin tunteisiimme, tarpeisiimme, toiveisiimme ja ajatuksiimme.
Tarvitsemme ihan tavallisessa arjessa ihan tavallisia toisiamme — rehellisesti väsyneinä, innostuneina, pelokkaina, luottavaisina, pettyneinä, vihaisina, iloisina, voimakkaina ja voimattominakin — ihmisinä, jotka voimme välittää välittämistä välinpitämättömyyden sijaan, kohtaamista torjumisen sijaan ja tietoa huolen sijaan, jotta tunne omasta arvostamme -omanarvontunteemme- voisi rakentua sellaiseksi, että emme jäisi liian kauas toisistamme.
Mitä vähemmän ohitamme itseämme, sitä lähemmäs pääsemme toisiamme, koska silloin elämme todellisuudessa fantasioiden sijaan.
Todellisuus on alusta missä elämä tapahtuu kun taas fantasiat ovat alusta missä elämä pysähtyy.
Ihminen tavattavissa -terapeutti ITT® Marjo Juutilainen
www.lupaolla.fi
