Helsingin Sanomat (24.4.2020) oli kysynyt lukijoiltaan miten koronakriisi on muuttanut omaa arkea. Vastauksia oli tullut laidasta laitaan. Aihe on pyörinyt omassa mielessä paljonkin tänä poikkeusaikana, kun elämä ja arki näyttäytyy nyt niin eri tavalla kuin ennen.
Hesarin kyselyyn vastanneista osa oli sitä mieltä, ettei halua enää palata samanlaiseen arkeen kuin ennen koronaa. Mistä se kertoo? Liiasta suorittamisesta, kiireestä, kuormittumisesta? Varmasti kaikesta siitä mutta kertooko se myös siitä, että ei pysähdy kuuntelemaan itseään? Ainakin omalla kohdallani voin kiteyttää sen juuri siihen.
Mitä se sitten on, tuleva normaali? Mitä minulle tapahtuu tällaisessa kriisitilanteessa, jota kukaan ei osannut odottaa? Jättääkö tämä niin pysyvän muistijäljen, että muutan käyttäytymistäni vai palauttaako aika minut takaisin samaan vanhaan arkeen, jossa suurin kipu syntyy siitä, että en pysähdy kuuntelemaan itseäni?
Herättääkö tämä kaikki minussa niin syvän tarpeen sille mikä on minussa totta, että olen valmis oikeasti tekemään sen, minkä tiedän itse itselleni oikeaksi? Olenko valmis pysähtymään pysyvästi, katsomaan silmiin sitä, että yrittämällä olla kaikella itsestäni muita varten en todellisuudessa ole mitään ketään varten. Hyväksymään sen heikkouden itsessäni, että hylätyksi tulemisen pelko on se voima, joka ajaa minut suorittamaan. Suorittamaan kaikkea sitä, joka kuljettaa minut koko ajan kauemmas itsestäni. Elämään juuri sitä entistä arkea, joka tässä hetkessä tuntuu joltain kaukaiselta unelta.
Mikä voima on ympäristöllä jossa elän, mitä jos kaikki muut palaa siihen ”vanhaan normaaliin”? Olenko minä itsessäni riittävän vahva pysymään omalla paikallani, olemaan itseäni varten? Minkä tyhjiön se minussa täyttää, että yritän olla toisille sitä mitä en oikeasti ole? Sillä niinhän se on, olemalla itse totta itselleni olen totta myös muille.
Tämä aika vaatii meiltä jokaiselta epävarmuuden sietämistä, sen sietämistä, että ei tiedä koska se normaali palaa. Palaako se normaali koskaan? Mitkä ovat sen tulevan normaalin rakennuspalikat, mikä on se voima, joka saa jaksamaan ja uskomaan että tulevaisuus on tulossa? Entä jos lakkaankin odottamasta sitä, pelkäämästä, suunnittelemasta. Entä jos pysähdynkin tähän hetkeen. Annan sen olla mikä on, sillä se on joka tapauksessa.
Olisiko siinä perustukset sille tulevalle normaalille? Olla totta tässä ja nyt. Kelvata itse itselleen juuri tällaisena.
Ihminen tavattavissa – terapeuttiharjoittelija Essi Sivula, Suomen Työyhteisöterapeutit Oy, Tampere
Yhteysteidot löytyvät sivustolta www.suomentyoyhteisoterapeutit.fi
