Aiemmin tänä vuonna, istuin elämäni ensimmäisessä videopodcastissa, Ihminen tavattavissa -podcastin nauhoituksissa Vallilassa. Olin tullut kertomaan omasta kokemuksestani läheisriippuvuudesta parisuhteessa, koska koin, että siihen liittyvä tarina ja häpeä piti minua hiljaa.
Etukäteen minua jännitti paljon ensinnäkin se, että astun reippaasti epämukavuusalueelleni ja toisekseen se, että paljastan kaikille tietämättömyyteni. Miten minä osaisin puhua läheisriippuvuudesta ja juuri siitä johtuen, pitäisikö minun valmistautua paremmin lukemalla kaikki mahdolliset teoriat, jotta ymmärtäisin ilmiön läpikotaisin?
Jälkeenpäin nousi häpeä ja halu vetää koko nauhoitus pois. Tunsin häpeää siitä, että olin puhunut niin paljon ja vienyt liikaa tilaa ja kuunnellut liian vähän, ollut ehkä liikaa minä. Häpeä ei enää sanonut ”Ole hiljaa” vaan ”Olit vääränlainen.”.
Halusin kuitenkin muuttaa asioita enkä palata tuttuun vanhaan, joten annoin nauhoituksen olla häpeästä huolimatta. Jos mitään ei muuta, mikään ei muutu.
Ja siksi juuri kirjoitan myös tätä.
Kaikki alkoi jo pitkän aikaa sitten. Ihminen tavattavissa -ohjelman kaksivuotisen kasvuryhmän lopussa oivalsin jotain, mikä jäi vaivaamaan minua vuosiksi. Havaitsin, että en osaa tahtoa. Missä tahto on, miten se voi olla niin irrallaan ihmisestä, miten se syntyy ja miten se voi olla ylipäätään kadoksissa? Silloin ensi kertaa tajusin, että etsin signaaleja ympäristöstä sille, mitä minun olisi sopivaa tahtoa. Enkä nyt tarkoita sitä, valitsenko suklaa- tai mansikkajäätelön vaan paljon syvempiä asioita kuten mitä hyvää tahdon itselleni, millaista elämää tahdon elää, millaisia ihmissuhteita tahdon tai millaisen suunnan tahdon elämälleni.
Kysymykset jäivät taakse, mutta kytemään niin, että terapiakoulutuksen lopputyön aihetta miettiessäni, tahto nousi esiin muiden aiheiden ohi. Tutkin tahtoa psykosynteesin, häpeän, kiintymyssuhteiden ja tunnelukkojen kautta. En tiedä löysinkö oikeastaan vastausta siihen, mitä etsin, mutta työn valmistuttua löysin jotain muuta, mitä en todellakaan olettanut itsestäni löytyvän: läheisriippuvuutta.
Näin itseni uudessa valossa tietämättä, mitä kaikkea tuo oivallus minulle vielä avaisi.
Muutamia kuukausia tämän oivalluksen jälkeen elämä toi eteeni ihmisen, jonka olin tuntenut jo vuosikymmeniä aiemmin. Välillämme oli yhä niitä tunteita, joita silloin joskus olimme kokeneet. Alussa kaikki oli ihanaa. Sitten vene alkoi keikkua ja keikuin täysillä mukana. Kaikki tapahtui yllättäen. Olin nähnyt kyllä merkkejä jo tätä ennen, ihan siinä, kun tavattiin, alkumetreillä, mutta jostain syystä uskoin muutokseen, en siihen mitä näin. Reilu kuukausi oli mennyt ja elin jo täysillä mukana toisen tunnemaailmassa. Tarkkailin, ennakoin, yritin ratkaista, ymmärtää, opettaa ja moralisoida. Oma vointini vaihteli sen mukaan, miten toinen voi. Tunnistin läheisriippuvuuden jo silloin – terminä – mutten osannut auttaa itseäni viisaasti.
Hain apua itselleni pitkin matkaa. Silloinen pitkäaikainen terapeuttini ei kokenut voivansa auttaa minua enää, kun kerroin eläväni läheisriippuvaisena parisuhteessa. Ymmärsin, ettei terapiasta ole varsinaista apua, jos haen vain oikeutusta sille, että voin jatkaa suhteessa. Alkuvaiheessa olisinkin ehkä voimakkaasti etsinyt helpotusta olooni, mutta vähitellen aloin kaivata apua itse ilmiön tutkimiseen itsessäni ja etsiä keinoja toipua. Sitten eräs toinen terapeutti sanoi minulle yhdessä ainoassa tapaamisessamme jotain, joka kulkee mukanani edelleen:
”Kun huomiosi on toisessa, mitä jätät katsomatta itsessäsi?”
Tuo kysymys pysäytti ja avasi kokonaan uuden oven. Vähitellen aloin nähdä läheisriippuvuuden taakse. Olin turhautunut siihen, ettei toinen vain ottanut itseään niskasta kiinni ja kestänyt asioita. Kyselin mielessäni, miksi hän pakeni oloaan alkoholiin? Miksei hän vain muuttanut toimintaansa? Miksi hän sitä ja miksi hän tätä…
Toistelin terapeutin lausetta mielessäni ja pohdin, mitä jätin katsomatta itsessäni noina hetkinä. Vähitellen aloin oivaltaa, ettei kyse todella ollutkaan ensisijaisesti hänestä. Tuolloin koin hänen toimintansa heikkoutena. Kun käänsin katsettani takaisin itseeni, ymmärsin, että minun oli vaikea sietää heikkoutta itsessäni. Tämä, katso itseäsi, oli tuttua teoriassa, mutta nyt se lävähti vasten kasvojani koko voimallaan. Tästä lähtien aloin yhä useammin pysähtyä tarkkailemaan, mitä minussa tapahtui silloin, kun huomasin huomioni kiinnittyvän toiseen.
Terapeutin kysymys ei muuttanut elämääni hetkessä. Se muutti kuitenkin suunnan, johon aloin katsoa. En enää tarkkaillut vain toista, vaan vähitellen myös itseäni. Juuri siitä alkoi muutos, jonka seurauksia en silloin vielä osannut aavistaa.
Hiljaisuus syntyi häpeästä
Suhde rakoili alusta lähtien. Milloin minut jätettiin tai milloin minä vedin rajaa tai vaadin valintaa. Emme lopulta itsekään aina tienneet mikä suhteemme oikein oli. Alkuun kerroin näitä asioita ystävilleni, mutta, kun tilanteet vaihtelivat niin tiuhaan, joukko, jolle kerroin muuttui hyvin pieneksi ja lopulta kutistui olemattomiin. Häpesin heidän silmissään olla sellainen tuuliviiri kuin olin. Ymmärsin olevani vaikeassa tilanteessa. Vastavalmistuneena terapeuttina ja yrittäjänä olisin halunnut jakaa tekemiäni havaintoja ja oivalluksia eteenpäin. En kuitenkaan pystynyt. Häpesin liikaa sitä, että samaan aikaan kamppailin itse läheisriippuvuuden kanssa. Miten olisin voinut puhua tästä menettämättä uskottavuuttani, ajattelin silloin.
Haluan ulos häpeän vallasta
Suhde on jo päättynyt, mutta työ itseni kanssa jatkuu edelleen. Ymmärrän ja hyväksyn, että häpeä on minussa edelleen. Se nousee yhä esiin, myös sellaisissa tilanteissa, joita en vielä tunnista. Ero on siinä, että silloin kun huomaan sen, huomaan sen yhä useammin ajoissa, jolloin voin antaa sen olla ja toimia siitä huolimatta. Hiljaisuus ei koskaan suojellut minua. Se suojasi minua häpeän musertavalta tunteelta. Niin kauan kuin vaikenin, minun ei tarvinnut kohdata sitä. Mutta samalla annoin häpeän päättää, mistä sain puhua ja mistä en. En halua antaa sille enää sitä valtaa. Häpeä kuiskaa edelleen: ”Mitä luulet tämän kirjoittelun kertovan kenellekään? Mitä luulet olevasi?” Nyt kuulen sen. Kiitän sitä siitä, että se vaistoaa vaaran ja yrittää suojella minua.
Julkaisen silti.
Hiljaisuus murtui vasta nyt. Se on ollut vuosien työskentelyn tulos. Tämä parisuhde ja läheisriippuvuuden tunnistaminen ovat olleet vain yksi osa paljon pidempää matkaa. Ensimmäistä kertaa voin kertoa niistä ääneen ilman, että häpeä päättää puolestani.
-Ihminen tavattavissa -terapeutti Anne Volmari
https://www.annevolmari.fi/terapia
Blogikirjoitustemme avulla pyrimme tuomaan esiin ihmisiä tavattavaksi ja tuomaan erilaisia näkökulmia, jotka toivottavasti herättävät sinussa uusia oivalluksia ja antavat pohdittavaa.
Liity mukaan postituslistallemme ja varmistu, että kuulet uusimmista blogikirjoituksista, podcast -jaksoista ja muista ajankohtaisista asioista! Mukaan pääset täältä.
Katso Annen ja Mathias Hellstenin podcast -jakso YouTubessa:
