Pelkäätkö kuolemaa?

29.08.2019

Muistelen jonkun sanoneen joskus suurin piirtein näin: ”Mitä enemmän tutustuin kuolemaan, sitä enemmän tunsin olevani elossa.” Muistan, kuinka se tuntui aluksi järjettömältä aiheuttaen itsessäni jopa ärtymystä ja vastustusta. Mutta vuosien myötä tästä on tullut yksi lempiajatelmistani ja koen ymmärtäväni sen pointin paremmin nykyään. Paljon on kuitenkin täytynyt tapahtua, jotta olen päässyt tähän. Kuolema oli nimittäin isoin pelkoni pitkään, enkä nähnyt siinä mitään hyvää.

Yksi asia, mikä kuolemaan liittyen on pelottanut, on omat tunnetilat ja niistä eritoten suru. Pysähdyin muutama vuosi sitten siihen havaintoon, että elämässäni oli ollut 10-15 hautajaiset, mutta olin osallistunut niistä ehkä noin kolmeen. Olin alitajuisesti vältellyt menemästä kuolemaa koskettaviin tilaisuuksiin. Tajuan nyt, että defenssinäni oli välttely ja varoin kohtaamasta ennen kaikkea kuolemaan liittyvää menetystä ja surua. Olinhan mies ja minut oli ohjelmoitu tukahduttamaan suruni, olemaan reipas ja olemaan ennen kaikkea itkemättä. Tuntui helpoimmalta vältellä suru, ja potentiaalinen itkupatojen sortuminen siten, että keksi jonkun tekosyyn olla menemättä hautajaisiin.

Mutta ehkä vieläkin enemmän minua on pelottanut kuolemassa siihen liittyvä epävarmuus ja tuntemattomuus. Ennen kaikkea minua on pelottanut kysymys, mitä tapahtuu kuolemassa ja kuoleman jälkeen. Kirjoitin aiemmassa blogissani (https://ihminentavattavissa.fi/blogi/mina-kylla-parjaan) kognitiivisesta kolmiosta ja siitä, miten ajatusta seuraa tunne, jota puolestaan seuraa toiminta. Se miten olen ajatellut kuolemasta, on vaikuttanut hätkähdyttävän paljon omaan ajatus-tunne-toiminta-sykliin ja siten koko omaan elämään.

Ennen ajattelin kutakuinkin niin, että kun kuolemme, niin kaikki loppuu siihen, ruumis mätänee ja hajoaa atomeiksi. Se on kaiken loppu ja sillä selvä. Tästä ajatuksesta puolestaan seurasi paljon ahdistusta, pelkoa, kauhua, lohduttomuutta, surua, vihaa, jnejne… Näistä raskaista tunteista puolestaan on seurannut paljon erilaisia toimintamalleja, mutta ensimmäisenä mieleeni tulee toimintamallini, jota kutsun tässä ”sex, guns & rock n’ roll”-toiminnaksi: kannattaa juhlia, päihtyä, sekstailla, hankkia elämyksiä, ostaa materiaa, matkustella, jnejne. Ja kaikkea tätä varsin pakonomaisesti ilman kohtuutta, koska tiimalasin hiekka valuu koko ajan ja näin ei tarvitse ajatella kuolemaa…tulee suorastaan kuolematon olo.

Eli oma ajatus-tunne-toiminta sykli meni jokseenkin näin:

Ajatus: kaikki päättyy kuolemaan, elämä on rajallinen –> Tunne: ahdistus, pelko, suru, jne. –> Toiminta: ”sex, guns & rock n’ roll” 

Onneksi tämä sykli ei jäänyt lopullisesti päälle. Nykyisin suhtaudun kuolemaan täysin eri tavalla. Paljon piti tosin tapahtua, ja se tarina olisi erittäin pitkä kerrottava, että se ajatuksenmuutos oli mahdollinen. Ja se on suorastaan ihme, sillä siinä piti mennä ”hengelliselle alueelle” eikä se ollut helppoa paatuneelle ”uskontoallergikolle” (sekin olisi oma pitkä tarina, miten luovin uskonnollisuuden läpi hengelliselle alueelle). Tämä kuolemaan suhtautumisen muutos ei olisi ollut mahdollista myöskään ilman perusteellista tunnetyöskentelyä; pelkkä ajatuksen vaihtaminen kognitioon turvautuen ei olisi missään nimessä riittänyt. Joka tapauksessa, en enää ajattele, että kuolema on lopullinen päätepysäkki. Tykkään sanonnasta, jonka esittäjää en tosin muista: ”kuolema on pilkku eikä piste.” Ajattelen aidosti itsekin niin tänä päivänä. 

Isoin muutos arjessa näkyy kuitenkin siinä, mitä tuon ajatuksen jälkeen minussa tapahtuu. Kun ajattelen (ja aidosti uskon siihen ajatukseen), että kuolema ei olekaan kaiken loppu, niin tunteet, jotka siitä seuraavat, ovat mm. helpotus, levollisuus, rauhallisuus, luottamus, jne. Näitä puolestaan seuraa mm. huomattavasti maltillisempi ja rauhallisempi kulutus- ja päihdekäyttäytyminen. Tuleekin semmoinen olo, että minun ei tarvitse ostaa tai kokea kaikkea mahdollista tässä elämässä, ainakaan ”kaikki mulle heti” mentaliteetilla. Ja tässä kohtaa on tuntunut jopa paradoksaaliselta: kun on hidastanut tahtia, niin tuntuu että kaikessa siinä tekemisessä on jotenkin paremmin ”mukana” eli läsnä ja jotenkin tuntuu, että aikaa on alkanut riittämään ”pelkkään olemiseen”. Olen alkanut tunnistamaan omia ajatuksiani ja tunteitani ihan eri tavalla. On ollut mielenkiintoista tutustua siihen puoleen itsessä, mille ei ole koskaan ollut aikaa. Mitä aidosti tahdon? Mikä työ tuntuu merkitykselliseltä ja mielekkäältä? Mitä ihmissuhteet minulle merkitsevät? Mitä raha minulle edustaa ja merkitsee? Jnejne..

Eli oma ajatus-tunne-toiminta sykli menee nykyään suurin piirtein näin:

Ajatus: kuolema ei ole piste vaan pilkku –> Tunne: levollisuus, rauha, luottamus, jne. –> Toiminta: kaikkea vähemmän ja pienemmin, kuin entisessä elämässä. Aikaa myös olemiseen ja autenttisen itsensä tutustumiseen: Mitä todella haluan elämältäni?

Tällä ajatuksenmuutoksella on ollut todella iso merkitys omaan tekemiseen ja olemiseen. En tietenkään ole päässyt eroon peloista, häpeäpisteistä ja muista tukalista tunteista, mutta koen ne enemmän nykyisin ohimenevinä. Ne eivät sido minua niin myrkyllisesti entiseen malliin. Ja tuntuu, että perusoleminen on kevyempää, kun olen tutustunut lähemmin kuolemaan, ja siihen liittyviin ajatuksiini ja tunteisiini. 

Tein tänä kesänä myös oivalluksen, että kuoleman ohella olen pelännyt yhtä lailla muutoksia elämässäni. Tajusin, että kuolemassa ja muutoksissa on paljon samankaltaisuuksia. Edesmennyt Claes Anderson sanoittaa tätä yhteyttä viisaasti: ”Elämähän on jatkuvaa muutosta, kehittymistä, kuolemista ja uudelleensyntymistä. Se ei koskaan pysähdy.” Muutosprosessissakin on tosiaan kyse yhden asian loppumisesta (kuolemisesta) ja toisen asian alkamisesta (uudelleensyntyminen). Ja samalla tavalla, kun on syntynyt luottamusta muutoksen(kuoleman)jälkeiseen elämään, on pelko tulevaisuutta kohtaan hellittänyt ja on vapautunut rohkeammin elämään tätä hetkeä. Ehkä isoin konkreettinen muutos omassa elämässä viimeisen vuoden aikana, mihin uskaltauduin, oli hyppääminen yrittäjäksi. Kaikki on epävarmaa ja pelottavaakin – mutta ah, samalla niin kutkuttavaa. 

Voin siis lämpimästi suositella: Tutustu siihen, mitä ajatuksia ja tunteita kuolema sinussa herättää. Saatat itsekin yllättyä siitä matkasta ja mahdollisista muutoksista elämässäsi :).

Ihminen tavattavissa -terapeutti, mentor Aku Hentilä, Helsinki
Ajanavarauksen puh. 050 5844099

 

Youtube: 

Tervetuloa terapeuttiselle vastaanotolle!

Apua voi hakea esimerkiksi ihmissuhde- ja parisuhdeongelmiin, työuupumuksesta toipumiseen, vanhemmuuteen, tunne-elämän haasteisiin tai oman elämän suunnan tarkistamiseen.