Tänään olisi pitänyt olla kolmas lähiopetusjakso Ihminen tavattavissa- kasvuohjelmasta, mutta olosuhteiden sanelemana se typistyy nyt 3t Zoomiin. Tämä jakso on onneksi luvattu korvata koulutuksen lopussa meille takaisin.
Miltä tämä tuntuu?
Mua ärsyttää, harmittaa, oon tyytymätön ja turhautunut. Tämä nostaa mussa esiin epävarmuutta. Tarpeeni olisi ollut päästä aitoon kohtaamiseen ja kontaktiin ryhmän kanssa. Päästä ryhmäytymään lisää ja vahvemmin – saada turvaa.
Tämä etäjuttu ei vastaa ollenkaan tuota tarvetta. Sillä kehoni ei tunnista toisia henkilöitä Zoomin kautta. Silloin tunnekehoni jää vaille oikeanlaista viestiä, aistimuksia, ja kokee olevansa yksin. Järki kertoo toista, mutta traumani herää. ”Hätätila, hätätila”- huutaa kehoni. Yhteydetön olo. Yksinäinen olo. Mut on hylätty.
Tällaisten pettymysten sietokyky on edelleen haasteeni. Joillekin turvallisesti kiintyneille vastaava tilanne näyttäytyisi mahdollisuutena, mutta ei minulle. Tilanne herättää vanhat kipeät kokemukset. Tiedostan, että työstettävää on siis vieläkin runsain mitoin minussa. Koskaan ei ”hätätila”-reaktiosta taida päästä kokonaan irti, vaikka sitä eniten toivoisi, koska se on niin raskasta. Sen kanssa pitää oppia vain toimimaan, ettei se saa ylivaltaa.
Eka ajatus etäjutusta oli vihaisen pikku- Miian, että olkoon koko ryhmä, kun ei kerran vastaa mun tarpeisiin ja odotuksiin. Ja miten monta kertaa olen jäänyt tuon ajatuksen vangiksi ja toiminut itseäni vahingoittaen. Onneksi tässä hetkessä näkökyky yltää (kiitos gestalt-terapian) tuon voimakkaan tunnereaktion taakse. Ymmärrys siitä, että mun kasvun kannalta on tärkeämpää osata ja uskaltaa tulla näkyväksi tyytymättömyyteni kanssa, kuin paeta. Uskaltaa olla siis näkyvä ihan kaikkien tunteideni kanssa. Mitään ei tarvitse hävetä, ei piilottaa.
Mun vastuulla on olla aikuinen-Miia, joka toimii pikku-Miiaa kunnioittaen ja auttaen, tukien sekä ymmärtäen.
Ihminen tavattavissa -kasvuohjelmamme opiskelija Miia Oino
