Miksi kaiken pitää olla niin suurta?

21.12.2018

Kohta neljäkymmentä vuotta olen istunut aitiopaikalla, josta on ollut erinomaiset näkymät ihmisten sisälle. Henkilöt jotka tulevat vastaanotolleni, ryhmiimme ja koulutuksiimme, ovat ihmisiä, joilla on keskimääräistä suurempi valmius olla avoimia, rehellisiä, totta ja näyttää inhimillistä haavoittuvuuttaan. Kulissien tarve on riittävästi romahtanut, ja ihminen alkaa tulla sen takaa näkyväksi. Ja juuri tämä tekee työstäni aitiopaikan. Tuntuukin etten ole istunut vain kaikkien niiden tuhansien ihmisten kertomusten ja sisimmän äärellä, vaan ihmisen äärellä.

Jos jotain olen tällä paikalla oppinut, se on se, että ihmisen syvin tarve on hänen nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tarpeensa. Me etsimme katsetta, kasvoja jotka näkevät, silmiä jotka hyväksyvät ja ymmärtävät. Me etsimme yhteyttä enemmän kuin mitään muuta. Sanalla sanoen, me etsimme rakkautta.

Jotta yhteys ihmisten välille voisi syntyä, on oltava paikkoja, joissa se voi syntyä. Näiden paikkojen pitää olla riittävän pieniä, jotta aitoja yhteyksiä ihmisten välille voisi kehkeytyä. Niissä paikoissa pitää vallita riittävä läsnäolo, sillä jos ei ole läsnä, ei voi kohdata toista. Ja jotta näissä paikoissa vallitsisi läsnäolo, niiden on oltava riittävän hitaita. Pitää olla aikaa jotta voisi olla läsnä. Ihmisen luonnollinen elinympäristö on siis pieni lähiyhteisö, paikka jossa voi tulla nähdyksi ja kuulluksi, kokea sitä mitä ihminen eniten tarvitsee eli yhteyttä ihmisten kesken.

Tänä aamuna luin lehdestä skotlantilaisesta kalastajasta, joka on harjoittanut ammattiaan kolmekymmentä vuotta. Hän asuu pienessä kylässä, jossa ovat asuneet hänen isänsä, isoisänsä ja isoisänisänsä jo ennen häntä. ”Suurin osa päivistäni ovat sellaisia, että koen syvää iloa ja onnea kaikesta mitä elämässäni ja työssäni tapahtuu”, hän sanoo haastattelussa. Mutta sitten hän jatkaa, että hänen on lopetettava ammattinsa harjoittaminen koska suuret kalastusalukset valtaavat markkinat. Ne ovat merellä liikkuvia tehtaita, jotka tekevät pienimuotoisen toiminnan kannattamattomaksi. Tuli surullinen olo tuon lukemisesta. Varsinkin kun tietää, että suurimuotoinen kalastus on hyvää vauhtia tyhjentämässä kaikki valtameret kaloista ja äyriäisistä. Muovijäte leviää elämäntapamme johdosta kymmenien kilometrien pituisina lauttoina maailman merillä ja hajoaa ajan mittaa pieniksi hiukkasiksi, jotka hakeutuvat ravintoketjuun ja sen ylimpänä olevaan syöjään eli ihmiseen.

Paikallisuus, pienimuotoisuus ja niiden mukana hitaus ja läsnäolo ovat museoitumassa. Kaiken pitää olla suurta, nopeaa ja tehokasta. Tämän suuren ja tehokkaan annetaan ajaa paikallisuuden ja pienimuotoisten lähiyhteisöjen yli. Ihmisen elinympäristö on murenemassa ja haihtumassa kannattamattomana savuna ilmaan.

Olemmeko rakentamassa maailmaa, josta olemme kovaa vauhtia ajamassa itseämme ulos? Globalisoitumispaineen alla oleva ihminen ei enää tunnista ympäristöään omakseen. Ihmisen perustarpeet eivät enää tyydyty. Yhteisöllisyyden murenemisen myötä syntyy yhä syvenevä paha olo. Jos ei ole elävää lähiyhteisöä, johon voisi liittyä ja kokea kuuluvansa, ihminen on yhä enemmän oman itsensä varassa. Vain itseensä turvautuen pitäisi onnistua luomaan identiteettiä ja elämälleen merkitystä. Tällaisessa maailmassa vaikutuksen tekeminen toiseen saa korvata toisen kohtaamisen. Se miltä asiat vaikuttavat, tulee jotenkin todellisemmaksi kuin se, miten asiat ovat. Elämykset tulevat elämää tärkeämmiksi. Viihde valtaa ja asettuu ihmisen arkeen ennen näkemättömällä tavalla. Kyberepätodellisuus tulee ihmisen todellisuudeksi. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Ihmisen pahoinvointi lisääntyy ja syvenee. Suurin varhaiselle sairaseläkkeelle siirtymisen syy ovat jo erilaiset mielenterveysongelmat. Ihminen voi huonosti mutta ei näytä osaavan muuttaa elinympäristöään sellaiseksi, että voisi kalastajamme tavoin kokea iloa ja onnea arjestaan. Ei voi olla ihminen ellei ole ketään, jolle olla ihminen.

Olenko pessimisti, maalaanko turhia uhkakuvia ja olenko vajonnut toivottomuuteen? En ole, sillä lisäämällä kärsimystä ja tuskaa synnytämme lopulta uutta tietoisuutta. Kukaan ei muutu ennen kuin muuttumisesta kieltäytyminen alkaa olla liian tuskallista. Tämä pätee yksilön kasvussa mutta kenties myös kulttuurin kasvussa. Ilman arvojen syvällistä muuttumista ei synny kuin hyviä aikomuksia. Vain teot muuttavat maailmamme ja teot muuttuvat vasta arvojen muuttumisen myötä. Siksi asiamme ovat oikeastaan nyt hyvin, sillä meillä on juuri se kärsimys jonka me tarvitsemme, jotta arvomme alkaisivat muuttua. Tämä kärsimys on lisäksi ainoa oikea, sillä olemmehan elämäntavallamme ja arvoillamme sen aivan itse luoneet.

Suurimman kärsimyksen näyttää synnyttävän se, että me vastustamme kärsimystä. Kärsimys pehmenee tai jopa poistuu kun sen sanoman on kuullut ja kun se on jalostunut uudeksi tietoisuudeksi. Eikä kärsimyksen tarkoitus olekaan mikään muu kuin synnyttää uutta tietoisuutta. Kärsimyksen syvin sanoma onkin sen vuoksi paradoksaalisesti se, ettei kärsimystä tarvita. Mutta, yhtä paradoksaalisesti, vain paljon kärsimällä ihminen näyttää tämän oivaltavan.

Ihminen tavattavissa -ohjelman perustaja Tommy Hellsten

 

Tervetuloa terapeuttiselle vastaanotolle!

Apua voi hakea esimerkiksi ihmissuhde- ja parisuhdeongelmiin, työuupumuksesta toipumiseen, vanhemmuuteen, tunne-elämän haasteisiin tai oman elämän suunnan tarkistamiseen.