Vilpittömyyttä vai falskia?

15.02.2019

Missä on vika silloin kun joku hyvä tuntuu epätodelliselta tai jopa falskilta? Jäänkö aina kiitollisuudenvelkaan toisen palveluksesta tai hyväntahtoisuudesta? Äkkiseltään aidon hyväntahtoisuuden kuvittelisi tunnistettavan ainakin siitä, että se ei riipu siitä mitä minä olen tai en ole, eikä se muutu selkää kääntäessä. Siihen ei liity myöskään vaatimuksia ja ehtoja, eikä se synnytä ristiriitaa sanojen ja tekojen välillä.

Hyväntahtoisuus haluaa osoittaa jotakin hyvää toista ihmistä kohtaan vilpittömästi ja ilman mitään taka-ajatuksia. Kuulostaa helpolta, vaan onko se sitä?

Hyvä tahto on varmasti monella, mutta pääseekö se myös aidosti konkretisoitumaan? Miten käyttäydyn lähimmilleni kun ulkopuoliset eivät näe? Miten käyttäydyn työpaikallani työkavereitani kohtaan? Miten käyttäydyn kotimaassani ja maailmalla vieraiden kulttuurien edustajia kohtaan? Miten käyttäydyn ylipäänsä itseeni verrattuna erilaisuutta edustavaa lähimmäistäni kohtaan? Olenko tunnistettavissa eri ryhmien ulkopuolella, kotona ja muualla, samaksi ihmiseksi?

Kukaan meistä ei tietenkään ole täydellinen, eikä hyväntahtoisuus tai sen puute ole yksinkertaistaen ja yksipuolisesti tulkittavissa toisten arvion perusteella. Sen sijaan voin suorittaa itsearviota ensisijaisesti omalla kohdallani. Räjähtelenkö impulsiivisesti? Mustamaalaanko toisia kokeakseni itseni jotenkin paremmaksi? Yli-ihailenko tai halveksinko toisia asettaen heitä vertaillen erilaisiin kasteihin, oikeisiin ja vääriin, hyviin ja pahoihin? Kätkenkö todellisia tunteitani päälleliimatulla hymyllä, joka katkeaa kuin veitsellä leikaten toisen kääntäessä selkänsä? Tuomitsenko erilaisuuden toisessa peläten sen uhkaavan jotakin minulle arvokasta? Kätkeydynkö todelliselta itseltäni ja kadehdin kaikkia muita, jotka toteuttavat itseään? Kieltäydynkö tutkimasta itseäni ja näen sen seurauksena vikaa vain muissa? Koenko olevani syyllinen vähän kaikkeen ja olen siksi jatkuvasti anteeksipyytelevä, varpaillaan ja varovainen toisten seurassa? Olenko niin arvoton, että olen valmis uhraamaan elämäni pelkästään toisten tarpeiden täyttämiselle – ruokkiiko se enemmän arvokkuuttani vai katkeruuttani? Kysymyksiä voisi esittää niin paljon kuin on ihmisiä, täsmää ei välttämättä löytyisi sittenkään.

Jokaisen oma elämäntarina on jo esimerkiksi tapahtumien, temperamentin, kasvuympäristön ja eri sidosryhmien kulttuurin vaikutuksesta niin yksilöllinen, että sen tutkimisen paras asiantuntija voi olla vain asianosainen itse. Kaikki yksipuolisesti ulkopuolelta tuleva on tulkintaa, joka perustuu tulkitsijan omiin mielikuviin ja elämänkokemuksiin ja voi siten ampua pahastikin ohi. Ihminen tarvitsee itsensä tunteakseen kuitenkin toisen ihmisen rakkaudellista ja totuudellista peilausta; ilman toisen hyväntahtoisuutta peilaaminen ei ole rehellistä, eikä tällöin lisää itsetuntemusta, vaan voi jopa vahingoittaa sitä. 

On merkille pantavaa, että mitä paremmin ihminen tuntee itseään, sitä paremmin hän voi myös kohdata toisen ihmisen aidosti ja hyväntahtoisesti. Koko oman kuvan tarkasteleminen johtaa vääjäämättä näkemään oman keskeneräisyyden, joka on omiaan riisumaan tarvetta kategorisoida, arvioida tai varsinkaan tuomita kanssaihmisiä.

Itsensä tunteminen ei missään tapauksessa tarkoita, että ihmisestä tulee automaattisesti vain hyväntahtoinen ja -tapainen. Oikeastaan voisi sen sijaan todeta, että itsensä tiedostava ihminen on nöyrä: pystyessään kohtaamaan omat heikkoutensa ja vahvuutensa ja myöntämään omat virheensä ja onnistumisensa, hän kasvaa ihmisen kokoiseksi ja oppii kantamaan vastuun teoistaan. Riippuen lähtötilanteesta hän joko pienenee ja astuu alas jalustalta tai kasvaa nousten ylös penkin alta – hänestä tulee tasa-arvoinen, koska hän omistaa sen arvon, joka kuuluu jokaiselle ihmiselle. Hän ei ole Jumala eikä hän ole maan matonen, vaan hän on ihminen. Nähdessään toisen ihmisen, itsensä tiedostava ja tunteva ihminen voi nähdä hänessä myös jotakin itsestään. Hänessa voi herätä empatia ja tahto ymmärtää ja hyväksyä toinen, erilaisenakin.

Oleellinen kohta itsetuntemuksessa on oman peilikuvan katsominen. Ei se ole vain se kuva, joka katsoo suljetussa kylpyhuoneessa vain omiin silmiini. Se on myös se kuva, joka itsestäni heijastuu lähimpien kasvoilta ja olemuksesta, työkavereista ja muista kanssaihmisistä. Miten minä voin? Entä ihmiset ympärilläni? 

Meitä ei voi erottaa toisistamme – se mitä minä olen, heijastuu sinuun ja päinvastoin. Mahdollinen korjausliikkeen tarve lähtee aina ensin itsestä, mutta ihmissuhteessa muutokseen tarvitaan molempien/kaikkien osapuolten itsetutkistelu. Mitä paremmin itsensä oppii tuntemaan, sitä paremmin tunnistaa milloin on oikeasti suojauduttava vahingolliselta ihmissuhteelta, milloin on mentävä toista puolitiehen vastaan, milloin on tunnustettava oma syyllisyytensa ja korjattava virheensä, milloin on katkaistava juorut tai milloin on laitettava se paljon puhuttu happinaamari ensin omille kasvoille.

Itsetuntemusta voi kasvattaa, sillä se ei ole syntymälahjana saatu hopealusikka tai sen puute. Rehellisellä peiliinkatsomisella hyväksyvässä vuorovaikutuksessa voi korjata rikkimennyttä, elvyttää näivettynyttä, oikaista valheita ja vääryyksiä, erottaa oikeaa ja väärää syyllisyyttä, murtaa myrkyllistä häpeää, korjata vahingollisia toimintamalleja, tehdä löytöjä ja tulla kaikin tavoin ihmisen kokoiseksi. 

Ihmisen kokoisena voi tehdä vain ihmisen kokoisia tekoja, jotka antavat itselle ja toisille enemmän kuin ottavat; toimiessani vapaudesta ja aidosta hyväntahtoisuudesta käsin en jätä toisaalta toisia, mutta en jää myöskään itse, kiitollisuudenvelkaan. En käytä toisia, vaan palvelen antamisen ilosta - hyvä kiertää ja lisääntyy kun sitä tuhlaa.

Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija, terveydenhoitaja Marjo Juutilainen
 

Youtube: 

Tervetuloa terapeuttiselle vastaanotolle!

Apua voi hakea esimerkiksi ihmissuhde- ja parisuhdeongelmiin, työuupumuksesta toipumiseen, vanhemmuuteen, tunne-elämän haasteisiin tai oman elämän suunnan tarkistamiseen.