sillä kaikki eivät ole saaneet ensimmäistäkään. Näin sanoo Kaisa Tammi, naisvankilan johtaja. Luin hänen kirjansa Naisvankilan pomo keväällä ja vaikutuin hänen inhimillisestä tavastaan tehdä työtään sekä pyrkiä kohtaamaan ihminen tekojensa takana. Nyt tuo otsikko jossain lehdessä pysäytti lukemaan lisää.
Hän sanoo: teen työtä ihmisten kanssa, joiden on virallisesti todettu tehneen pahaa eli rikoksia. Kaikki pahat teot eivät kuitenkaan ole rikoksia, sillä kukaan meistä ei pysty elämään niin, ettemme koskaan loukkaisi tai satuttaisi toista. Voimme myös tehdä asioita, jotka täyttävät rikoksen tunnusmerkit, vaikka meitä ei rangaistaisi. Pahojen tekojen maailma on sakea. Voimme nähdä jonkun toisen pahat teot tuomittavina, ja samaan aikaan katsoa, että omiin pahoihin tekoihimme on syynsä. Pitää uskaltaa katsoa omat pahat tekonsa. Sitä kautta voi ymmärtää toisen pahoja tekoja paremmin.
Moni kohta hänen haastattelussaan pysäytti miettimään. Jos on oppinut olemaan itsensä julmin tuomari, on omia pahoja tekojaan vaikea katsoa. Silloin voidaan tarvita rinnalle toinen, joka katsoo myötätuntoisesti samaan aikaan, kun itse kohtaa kivuliaasti omaa pimeää puoltaan. Kyvyttömyys katsoa omaa pahuuttaan on suojelumekanismi. Se on sisäänrakennettu ihmiseen, ettemme romahtaisi paljastumisen hetkellä, mutta ennen kaikkea tuo kyvyttömyys suojelee meitä siitä, ettemme tulisi hylätyksi. Sen vuoksi on vain inhimillistä keskittyä johonkin muuhun. Voi pyrkiä vaikuttamaan välinpitämättömältä – tai pyrkiä olemaan hyvä, parempi kuin onkaan ja keskittyä muiden huonouteen. Voi täyttää päivänsä ja kaiken aikansa velvollisuuksilla ja suorittamisella. Tai pyrkiä tekemään hyvää, jolla yrittää kompensoida varjojaan. Voi myös keskittyä miellyttämään ja hankkia sillä tavalla hyväksyntää, jonka avulla hakee vahvistusta sille, ettei olekaan kovin paha. Olemalla miellyttävä voi myös piilotella pahaa.
Tunnistan hyvin tuon kyvyttömyyden katsoa omia pahoja tekojani ja sen alla lymyilevän hylätyksi tulemisen pelon. Pahuus on silloin laajentunut pahoista teoistani minuun: minä olen paha ja huono, joka en kelpaa, vaikka pahuus on tekoja eikä persoona. Olen käyttänyt paljon energiaa sen todisteluun, että olen parempi kuin olenkaan. Sisimmässäni olen ollut vakuuttunut siitä, etten kelpaa. Tiennyt, että tulisin varmasti hylätyksi, jos paljastuisin, sillä vahvan uskomukseni mukaan hylätyksi tuleminen olisi ollut minulle vain oikein, juuri sitä mitä ansaitsen. Sen vuoksi olen pelännyt sitä niin syvästi.
Toinen aihe, jonka äärelle pysähdyin, oli pahojen tekojen ymmärtäminen. Pahoihin tekoihin johtaneita taustoja voi oppia ymmärtämään ilman että tekoja tarvitsee hyväksyä. Ymmärrys auttaa näkemään ihmisen, jonka elämän tapahtumaketjut ovat johtaneet pahoihin tekoihin. Sen kun näkee, uskoo, että ihminen ansaitsee toisen mahdollisuuden. Jos näemme sen pahuuden sakeuden itsessämme, oman pimeän puolemme ja jos katsomme avoimesti sitä kohti, olemme valmiimpia antamaan toiselle toisen mahdollisuuden. Sen, jonka Kaisa Tammi vankilan johtajana on valmis antamaan jokaiselle.
Pahuuden äärelle pysähtyminen, sen katsominen ja tutkiminen auttaa pikkuhiljaa ymmärtämään myös omia taustoja. Mitkä tapahtumat, syyt tai vaille jäämiset ovat johtaneet siihen, että on toiminut toisin, kuin nyt tällä ymmärryksellä tekisi. Paradoksaalista ja samalla tärkeää on se, että kun oman pahuutensa äärelle pysähtyy, se alkaa erottautua minusta persoonana. Minä en ole paha, mutta olen tehnyt asioita, joita en itsekään hyväksy. Voin opetella katsomaan omia pahoja tekojani kohtisuoraan, oppimaan menneisyydestäni ja hyväksymään itseni epätäydellisenä ihmisenä.
Kolmas minua koskettanut teema oli anteeksianto, jonka Kaisa Tammi sanoo olevan yksi elämän tärkeimpiä oppeja. Anteeksianto tuo rauhan, hän jatkaa ja siitä on helppo olla samaa mieltä. Anteeksianto voi olla hidasta ja monivaiheista, eivätkä pelkät sanat saa sitä tapahtumaan. Anteeksianto on sekä matka että päätepiste, lopputulos. Muistan Carita Hellstenin sanoneen, ettei teonsanaa anteeksianto oikeastaan ole, että anteeksianto tapahtuu, kun on oppinut ymmärtämään. Ymmärtäminen on kuitenkin eri asia kuin hyväksyminen. On tekoja, joita ei tarvitse hyväksyä, mutta ihmistä voi opetella ymmärtämään. Voimme myös opetella antamaan anteeksi, ikään kuin harjoitella sitä. Joskus itselleen anteeksi antaminen on kaikkein vaikeinta ja juuri sitä on harjoiteltava uudestaan ja uudestaan, myötätuntoa mukanaan. Se on matka, jolla kannattaa olla: pois tuomitsevuudesta, kohti armollisuutta, tarjoamalla itselleen uutta mahdollisuutta.
Ihminen tavattavissa -terapeutti ITT® , perhekonstellaatio-ohjaaja, ratkaisukeskeinen työnohjaaja ja Mindfulness-ohjaaja, CFM® Malla Hintsala
