Olen lukenut viime päivinä traumoja käsitteleviä tekstejä ja miettinyt itseäni ja maailmaa tästä näkökulmasta käsin. Teksteissä on paljon tunnistettavaa. Yllättävän moni meistä kantaa sukupolvelta toiselle kulkenutta traumaa sisällään. Tai ainakin traumateoria auttaa ymmärtämään pelon ja rakkauden välistä vuoropuhelua ja näkemään ihmisten välistä vuorovaikutusta uudesta näkökulmasta.
Trauma saattaa tehdä paitsi herkäksi näkemään vaaroja ja riskejä ja ylireagoimaan niihin, myös vaikeaksi paluun takaisin turvattomasta tilasta turvallisuuden tilaan. Traumatisoituneen ihmisen yhteyden tunne saattaa olla hyvin hatara ja alttiina romahduksille. Vaatii jatkuvia ponnistuksia kavuta takaisin luottamukseen ja todellisuuteen, jossa yhteys toisiin ihmisiin palautuu ja ristiriidat selviävät. Tasapainoiseen elämään kuuluu tunne jatkuvuudesta. Vaikka jatkuvuuden tunne onkin osittain harhainen, se on myös välttämättömyys jokapäiväisessä elämässä, kiinnittymisessä ja sitoutumisessa ihmissuhteisiin ja arkeen.
Harri Virtasen mukaan tasapainoinen ihminen elääkin kahden erilaisen todellisuuden jatkuvassa jännitteessä. Ihminen tekee tekoja rakkauden maailmassa ymmärtäen, että tekoihin liittyy aina riski torjutuksi, petetyksi ja hylätyksi tulemisesta. Tästä huolimatta ihminen kurottaa toista kohti ja ottaa askelia rakkauden maailmassa. Rakkauden maailma on täynnä kipeitä tunteita ja haavoittuvuutta, mutta myös yhteyttä, jakamista ja läheisyyttä. Rakkauden valitseminen vaatii kykyä elää rinnakkain pelon kanssa. Epätäydellisen rakkauden maailma on kuitenkin se, jossa voimme parantua ja elää täydesti.
Näitä tutkiessani kaivoin pöytälaatikosta taas kirjoittamani runon.
Jouluostosten lomassa
istumme ravintolassa
sinä siinä vastapäätä
Etsin katsettasi
höpötän
selitän miksi ärsyttää
selitän selittämästä päästyäni
kuin sanoja pitkin
saisin edes vähän
kurottua etumatkaa ahdistukseen
pääsisin pakoon itseäni
sinä nyökyttelet hajamielisenä
ja minun sisälläni
käy humina
Pidätkö sinä minusta?
minä kysyn äkkiä
Sanat leijuvat
välillämme
ne
k u r o t t a v a t
yksinäisyyden kuilun yli
levittävät käsiään
toiselle puolelle pöytää
huojuen epävarmana
etsivät turvaa toisistaan
Nostat katseesi lautaselta
Pidänhän minä
sinä vastaat
Pidän hirmu paljon
sinä hymyilet
Sinä saat huminan minussa vaikenemaan
uskaltamaan mahdotonta
erottumaan
omana äänenä taustakohinasta
Sinä kuorit esiin
kiukkuni alla
kyyristelevän pelon
saat minut näkemään
selitysteni liepeissä roikkuvan hädän
Sinä piirrät minut näkyviin
kun meinaan haihtua itseltäni
siihen pöytään sinua vastapäätä
Eikä minua enää harmita
yhtään mikään
Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija Anna Rissanen, Turku
