Jotta voi luottaa toisiin ihmisiin ja maailmaan, täytyy ensin luottaa itseensä. Täytyy olla ensin itselleen luotettava. Sitten kaikki muu asettuu oikealle paikalleen. Mutta mitä se sitten on, itseluottamus? Olenko minä luotettava itselleni?
Asetanko rajani siihen, missä ne oikeasti ovat? Olenko itseni puolella? Ja mitä on olla itsensä puolella?
Jotta voin olla itseni puolella, minun täytyy tunnistaa miltä minusta tuntuu. Minun täytyy tietää mitä minä tarvitsen. Mitä minä haluan. Mitä minä puolustan? Vasta sitten voi alkaa tahtoa sitä, mitä itse haluaa. Kun ensin haparoiden alkaa tarvita.
Ja sitten se tahtominen. Se vasta onkin pelottavaa. Aluksi tuntuu, että sisuskalut menevät ympäri. Kun minun tahtoni raivaa tilaa ympärilleen. Tässä minä olen. Ääriviivani alkavat näkyä.
Tähän kohtaan voi joskus olla pitkä tie. Tähän kohtaan päästäkseen turvan on täytynyt rakentua enemmän itseen, kuin muihin. Mihin taas tarvitaan ne muut. Siis sen turvan rakentumiseen.
Luottamus. Itseluottamus. Eikö se ole mahdollista vasta sitten? Kun ensin tahtoo. Ja sitten vielä tekee tahtonsa näkyväksi? Ja pysyy omalla puolellaan, vaikka aluksi sisuskalut menevätkin ympäri eikä kohinalta meinaa kuulla omia ajatuksia. Kun on niin paljon turvaa, että istuu sen kohinankin keskellä alas, hengittää syvään ja sanoo itselleen, että juuri noin. Kaikki tulee menemään juuri niin kuin pitääkin.
”Joka ei ole vielä minä
sen on mahdotonta olla me.
Se ei voi kiintyä toiseen
kun se ei ole kiintynyt itseensä.
Se ei voi käsittää suuria ympyröitä
kun se sekoaa pienissäkin.
Sitä pitää lähestyä sen omilla ehdoilla.
Kaikki muu pelästyttää ja suistaa sen raiteilta.
Kun se vihdoin sanoo nimensä ja minä,
Se on saavutus ja semmoisena vaikea läksy.
Se toistelee nimeään ja innostuu siitä.
Sen pitää saada tottua olemaan joku.
Ei se muuten opi näkemään joitakin ja muita.”
– Arja Tiainen
Ihminen tavattavissa -terapeuttiharjoittelija Anna Rissanen
