Häpeä on kuin sakea sumuverho. Sen sisälle eksyy vääjäämättä, sen sisällä kulkeminen on toivotonta, ja sen tajuaa, mutta ei pysty itseään auttamaankaan.
Häpeä imaisee sisäänsä, ja vie kaiken hapen ja ilman.
Häpeä on raju seuralainen, häpeän kaapu on harmaa ja painava.
Häpeän olemus on hidas ja sammuttava.
Häpeä kasvaa hetkellisesti rakkaudellisuuden edessä.
Se sakenee ja tiivistyy rakkaudettomuudessa. Häpeä suojaa ihmistä rakkaudelta ja siksi sen tuhovoima on niin raju. Rakkauden katse saa häpeän aktivoitumaan. Se saa rajusti kaikki häpeän suojakeinot aktiiviseksi hetkessä: katsoiko tuo ihminen minua kiinnostuneena? Yrittikö nähdä minut? Punastun, vapisen, oksennan, käännän katseeni pois. Hajoan, kuolen, en kestä.
Häpeän varjossa eläminen on äärimmäisen raskasta.
Se lamaannuttaa, se pelottaa, se tappaa. Häpeä on tappava tauti.
Häpeän selättäminen vaatii valtavan paljon voimavaroja. Valtavaa rohkeutta ja valtavaa rakkautta. Häpeästä luopuminen vaatii tarkat korvat, ja vahvan päätöksen, rohkeuden ottaa vastaan hyvää, ja alkaa kasvattaa hyvän siementä ja alkaa vahvistamaan uskoa siihen.
Olen kuullut: olet upea ihminen, olet suloinen. Uskonko? Päätän uskoa. Haluan uskoa.
Olen kuullut: olet viisas, olet mielenkiintoinen. Uskonko? Päätän uskoa. Haluan uskoa.
Olen kuullut: osaat sanoittaa asioita hienosti, sinulla on sanoittamisen lahja. Uskonko? Päätän uskoa. Haluan uskoa.
Olen kuullut: ansaitset hyvää? Uskonko? Päätän uskoa. Haluan uskoa.
Olen äärimmäisen kiitollinen kaikille ihmisille, jotka ovat sanoneet minulle hyviä asioita. Ne ovat olleet pelastavia, expotentiaalisesti elämänuskoa lisääviä kohtia.
Elämässä on aina tausta. Taustamusiikki pauhaa, asioita tapahtuu. Kaikki tapahtuu taustaasi vasten. Millaisen kankaan sinä olet maalannut? Millaisin värein olet taustakankaasi tänään koristellut? Näkyykö se sinusta ulospäin?
Kun kuuntelet toista ihmistä, ymmärrätkö, että hänellä on oma taustansa, taustakankaansa, hän puhuu sieltä käsin. Uppoat hänen tarinaansa, täytät ennalta asetetun roolin. Olet sellainen, millaisena ihminen on päättänyt sinut nähdä. Harva meistä näkee toista erillisenä persoonana.
Häpeän taustakangas imaisee kaiken sisäänsä.
Häpeässä elävä huutaa suon keskeltä, seisoo keskellä suonsilmää, vajoaa, huutaa, mutta ääntä ei kuulu. Häpeässä eläminen on epätoivossa elämistä.
Häpeän kautta eletty elämä on pientä elämää. Se on välttelyä, teeskentelyä, kärsimystä.
Häpeästä paraneminen on tahtotila, lempeä sellainen. Valitsen ympäröidä itseni rakkaudella, hyväksyn epätoivon osaksi elämääni, sillä rakkauden löytäminen ei ole vahvuuslajini. Häpeä on saanut minut taitavaksi löytämään tuskaa, rakkauden kieli on uutta, se on todella pelottavaa.
Häpeä kutsuu ja imaisee, yhä uudelleen ja uudelleen. Se saa minut haaveilemaan itseni tuhoamisesta, ja rakkauden kaipuu, sen kaukaisuus, tuntuu tavoittamattomalta.
Mistä löydän sen voiman, jolla lähden tavoittelemaan rakkautta?
Löydän voiman sisältäni.
Minussa on idullaan tietoisuus itsestäni, minussa on syntynyt haavekuva itsestäni elävänä ihmisenä. Olen tietoinen siitä, että elämä häpeän haudassa sisältää toivon, koska olen yhä elossa. Ryhdyn kaivamaan itseäni käsin täältä ulos, ja toivon, että puolitiessä kohtaan jonkun auttavan käden. Ehkäpä häpeän haudan reunalla seisovat rakkauden kasvoiset ihmiset? Sallinko itseni uskoa siihen? Päätän uskoa, päätän yrittää.
Häpeän kosketus on väkivallan, rajojen ylittämisen, epämukavuuden kosketusta.
Kuinka voi vastaanottaa rakkauden kosketusta, jos on tottunut häpeää lisäävään kosketukseen? Ei mitään voi vastaanottaa, ennenkuin on avannut omat luukkunsa valolle tulla. Vastuunottaminen oman häpeän selättämisestä vaatii valtavasti voimia.
Täytyy hiljentyä ja tehdä se työ sisäisesti, minkä häpeän rattaiden kulkusuunnan muuttaminen päinvastaiseen, rakkaudelliseen suuntaan, vaatii.
Aika juoksee, kello raksuttaa, ihmisen täytyy pysähtyä, ajatella, olla ja kokea. Altistaa itsensä ja palata miettimään, olemaan, kokemaan. Paniikin keskellä täytyy tehdä päätös: minä menen tästä läpi, minä pysyn tässä, annan punan nousta kasvoille, vapinan käydä sietämättömäksi, annan häpeän kihinän mennä vartaloni läpi. Pysyn silti tässä. Olen turvassa, pidän itseni turvassa.
Häpeän kanssa eläminen on kauheaa, ja se vie kaiken energian. Energian valjastaminen häpeästä pois pääsemiseen, on viisasta. Sama energia minussa pyörii, miksi en yrittäisi rakentaa uutta sisäistä voimalaitosta vanhan, huonoksi osoittautuneen tilalle?
Rakennustarvikkeina rakkaus, hiljaisuus, hyväksyntä, lempeys, rohkeus, uskallus.
Siihen, että olen päässyt häpeästä puhumaan, ja sen luja ote on alkanut edes hieman löystymään, olen saanut valtavan avun kasvuryhmästä.
Teidän kauttanne olen löytänyt riittävää turvaa ja peiliä, voidakseni raapaista häpeän pintaa, raottaa oveani, alkaa tuntea toivoa. Kasvuryhmä rules, elämä kantaa, kiitos!
Tommy Hellsten -instituutin opiskelija Tiina Villacorta
