Joulustressiä, kiirettä? Ei oikeastaan, mutta joka puolella ympärillä tuntuu olevan. Tarkemmin kun sisintäni tutkin, niin pieniä kiireitä tuntuu tippuvan syliin arjessa siellä täällä, vaikken haluaisikaan sitä myöntää. Kiireisen aikuisen kiireitä, todella tärkeitä sellaisia.
Mutta joulusta en stressaa – niin päätän! Koirankarvaa on kaikki nurkat niin täynnä, että joulu saa tulla ilman suursiivousta. Luotan, että vielä on riittävästi aikaa suunnitella ruuat ja lahjat. Homma hoituu omalla painollaan.
Jouluviikko on sisältänyt toheltamista siellä täällä, muttei oikein pysähtymistä perheen kanssa. ”Täällä ei ole mitään ruokaa! Mitään TÄYTTÄVÄÄ RUOKAA!! Miksi ette osta RUOKAA!? Huutaa keskimmäinen teini. En ymmärrä: jääkaappi on täynnä ruokaa. ”Ei tuo mitään täytä, tajuatko!!” En tajua.. Riittääkö tuohon nälkään kuitenkaan ruoka vai mitä muuta kaipaisit, rakkaani? Halataanko?
Pienin nukahtaa taas liian myöhään ja itsekin pitäisi olla jo nukkumassa. Raahaudun väsyneenä siivoamaan keittiötä, kun sohvalta kuuluu esikoisen ääni: ”Äiti tule tähän viereen katsomaan, mitä voisin ostaa tällä lahjakortilla?” Katson miehen kokoista lasta ja mietin, että tiskit löytyy keittiöstä aamullakin. Kaikki on kuitenkin aina kesken, eikä lopu tekemällä koskaan.
Koko perhe herää aamulla liian myöhään huomatakseen, että huonovointinen koira on sotkenut yön aikana koko alakerran. Noh, tämähän tästä puuttui! Nyt ainakin on pakko tehdä se joulusiivous, jota pakoilin. Siivotessa koiran jätöksiä aamukaaoksessa, lapsi vieressä jaksaa pyytää: ”Kuuntele äiti tämä lukuläksy, kun minä haluan oppia lukemaan, että voin oppia englantia, että voin oppia portugalia, että voin puhua sit Ronaldon kanssa, kun me nähdään.” Heitän rätin sivuun ja jään kuuntelemaan.
Kuuntelen ja tunnustelen näitä ääniä, joita tässä kodissa kuuluu. Lasten pyynnöt, tarpeet ja kaipaukset, joka ovat niin välittömiä ja suoraan sydämeen meneviä. Välillä ne taas piiloutuvat suuttumuksen tai muun tunteen taakse, kun ”et koskaan, milloinkaan, aina, jne”. Omat aikataulut ja suunnitelmat saavat väistyä, kuitenkaan ohittamatta sitä, mitä sisälläni liikkuu.
Kuuntelen sisälläni liikkuvia tunteita ja tarpeita. Kuulen sisäisen lapsen hentoisen äänen – lapsen, joka on haavoittunut ja tarvitseva. Lapsen, joka haluaa tulla kuulluksi, nähdyksi ja rakastetuksi. Lapsen, joka osaa heittäytyä, samaistua ja innostua pienistä asioista. Tuo lapsi kuulee parhaiten nämä toisten lasten pyynnöt ja tarpeet. Hän on vertaisilleen uskollinen ja ymmärtää, mitä on olla tarvitseva. Tälle lapselle on minussa kasvamassa turvallinen aikuinen, joka tunnistaa lapsen tarpeet ja huolehtii niistä vastuullisesti. Jaan lasteni kanssa saman äidin, jonka ääni on rakkaudellinen ja lempeä.
Näiden kaikkien äänten liitto kasvattaa rakkaudellisuutta perheessämme entisestään ja tuo uuden ulottuvuuden arkiseen perhe-elämään. Hengellisen ulottuvuuden, joka on yhteydessä myös joulun lapseen ja siten taivasten valtakuntaan maan päällä. Tulkoon siis joulu ja joulun lapsi tähän kotiin. Olemme siihen valmiita tällaisenaan.
Tommy Hellsten -instituutin opiskelija Anna Lauttajärvi-Pietarinen
