Tähän olen päässyt omassa traumojen tutkimis- ja purkamismatkassani…
Kohta tulee kuusi vuotta siitä kun traumakasani sai päälleen vielä yhden traumaattisen kokemuksen, jonka kautta lähti vyyhti purkautumaan fyysisinä voimakkaina oireina.
Kun paniikkikohtaukset, sosiaalisten tilanteiden jännittäminen, yksinolemisen pelko ja kehon kaikenlainen muu reagointi alkoivat, minua pelotti valtavasti. Ymmärsin älyllä ja tiedolla, mitä minussa tapahtuu. Miten koko hermostoni purkaa ylikuormaa, jota oli siihen tullut koko elämän mittaisesta matkastani sekä lähes yhdeksän vuoden traumaattisesta ajanjaksosta lapseni kanssa, joka on vaikeasti vammainen ja jonka äärellä eläessä elämä ja kuolema kamppailivat päivittäin. Nyt kun elämä ”helpottui”, kaikelle oli tilaa purkautua systeemistä eli minusta.
Löysin keinoja rauhoittaa elimistöäni ja sietää olotiloja, ”käsitellä” tunteita, vakauttaa hermostoa. Tämä on tärkeä vaihe, koska silloin voimaantuu. Tulee voimaa kohdata tunteita, olla kehossa, koska on keinoja säädellä, kun purkautuminen lähtee sellaiseksi, että alkaa todella pelottaa.
Nyt on vaihe (lähes kuusi vuotta myöhemmin), että keho kokee kaiken. Että minä uskallan olla siellä synkässä virrassa. Kuvittele sellainen voimakkaasti virtaava puro (melkein koski) ja pistävät kivet ihoa vasten. Vesi on jäätävää ja kaikki tuntuu. Tai kuvittele sellainen mutainen ja soinen kosteikko, jossa ei näe veden läpi. Haju tunkeutuu sieraimiin ja keho tuntee veden alla kaikkea ällöttävää, limaista. Raajat imeytyvät suohon ja sitä on vain siinä.
Tuntee kuinka keho reagoi ja mieli lappaa kiivaalla temmolla kaikenmaailman skenaarioita. Kaikkea tätä voi ja saa tarkkailla. Olla itsessä. Tuntea kuinka sydän pumppaa, jalat ovat veltot, keuhkoja puristaa, päässä humisee ja minä on läsnä.
Että minä sietää ja minä siedän kaiken vaikka synkkyys on synkkää ja kipu on kipeää. Ja suru, pelko tai viha ei muutu kiitollisuudeksi vaan ne ovat sitä mitä raakana ovat ja miten ne puhkovat ja puhkivat jokaisessa solussa. Ja minä tunnen ja olen, sitä kaikkea ja keho on läsnä. Minä olen kehoni.
Tähän on tultu ja matka on ollut pitkä ja kivinen. Edelleenkään traumani ei ole purettu, vaan eletty niitä läpi ja erityisesti kehollisesti. Nyt on näin ja katsotaan levollisin mielin mitä sitten.
Useammat traumat eivät synny yhdessä hetkessä. Ne traumat eivät ole ymmärretty, käsitelty, läpitunnettu ja puhuttu myöskään tuosta vain. Vaan hitaasti vaiheittain ja se pala kerrallaan mitä ihmisyys jaksaa kannatella. Ja sitkeä on ihmisyys.
Tommy Hellsten -instituutin terapiakoulutusopiskelija, seksuaaliterapeutti, uusperheneuvoja Pauliina Flang
www.pauliinaflang.fi
