Blogi

Huhhuijjaa. Tänään päättyi pitkä lähes nelivuotinen matka ihminen tavattavissa -terapeuttikoulutuksessa. Viimeiset lähipäivät ovat nyt takana, ja lopputyö pientä hiontaa vaille valmis. Nyt juuri väsyttää, mutta on kiitollinen ja samalla jokseenkin hämmentynyt olo kaiken koronahälyn keskellä.

Kehu josta en tunnista tai tunnusta itseäni, ei myöskään uppoa. Kohteliaat ja kannustavat sanat norkoavat hetken korvissa kuin helmiksi tiivistyneet öljyläikät paistinpannun teflonpinnalla ja saavat lähinnä vaivautumaan.

Parhaimmillaan se on tunne siitä, että saan olla mitä olen ja tulen itseni kanssa hyväksytyksi sellaisenaan.

Läheisen kuoleman lähellä tulee ensin kylmä. Sisin värisee mykistyneenä hallitsemattoman edessä. Ei tiedä pysyykö ehjänä vai hajoaako. Samalla ympäröivän maailman kolkko kolina tuntuu kohtuuttomalta ja ristiriitaiselta, jonka vierelle oma pysähtyneisyys ei tunnu aina mahtuvan.