Pysähdyin R-kioskille ostaakseni lentävän lounaan vaihtaessani työpistettä kesken päivän. Vanhempi mies istui penkillä kioskin ulkopuolella. Tervehdin häntä ohi kävellessä, mutta hän ei vastannut mitään. Eikä ihme toisaalta tai tietenkään – eihän me tunnettu toisiamme ja toisaalta tervehtimiseni keskeytti ehkä yllättävänä häiriönä vallitsevan hiljaisuuden, tai ehkä hän ei vain ehtinyt reagoida.  Kun palasin ulos kioskista, hymyilin…

Istahdin aikaiseen junaan Hämeenlinnassa. Paikkani löytyi kookkaan, ehkä noin ikäiseni miehen vierestä. Katseemme kohtasivat ja hän nyökkäsi ystävällisesti, vaikka puhui puhelimeen keskittyneen oloisesti. Vaihdoimme hymyt.  Minua väsytti. Olin valvonut osan yötä harmillisiin ajatuksiini jumittuneena. Silmiä kuivi, käsissä tuntui epämiellyttävä tärinä ja pulssi tuntui ohuelta ja silti kiivaalta. Olin omissa maailmoissani, mutta kuulin puhelun käsittelevän varmasti…

Eilen tutun ruokakaupan kassalla oli uusi myyjä. Panin merkille miten hän katsoi yhtä ystävällisesti kaiken ikäisiä, kokoisia ja näköisiä asiakkaita silmiin. Hän ei ollut mekaanisesti käsiään liikuttava kone, vaan hän otti kontaktin jokaiseen.  Näin, että hän oli jännittynyt kenties uudesta työstään, mutta silti hän oli vilpittömällä tavalla ystävällinen ja oma itsensä. Kerroin hänelle miten hyvältä…

Muutama vuosi sitten teetetyn kansainvälisen onnellisuusraportin mukaan onnellisuus ja hyvinvointi yhteiskunnassa riippuu paljolti siitä, kuinka paljon koemme saavamme toisiltamme tukea ja kannustusta. Onnellisuuden tutkijat tuntuvat puhuvan samansuuntaista kieltä. Helsingin yliopiston Myötätunnon mullistava voima (CoPassion) -hankkeen mukaan ihminen saa syvimmän mahdollisen merkityksellisyyden kokemuksen ollessaan yhteydessä toisiin, tullessaan nähdyksi ja kuulluksi, etenkin voidessaan edistää hyviksi tai tärkeiksi…

Olen seurannut tietoisesti reilun kuukauden ajan vastaan tulevien ihmisten tapaa katsoa toisia ihmisiä silmiin… tai olla katsomatta. Ilman tarkempia prosenttilukujakin voi sanoa, että vain hyvin harvat katsovat toista henkilöä silmiin. Kuljemme katse suunnattuna maahan tai sitten hätäisesti vilkaistaan ohikulkijaa. Mitä enemmän asiaa seurasin, sitä enemmän se alkoi minua askarruttamaan.  Olemmeko ujoja, epäkohteliaita, välinpitämättömiä vai pelkäämmekö…

Mihin olen tottunut, oppinut ja kasvanut, ei automaattisesti ole sitä mikä on minulle parasta.  Miksi toistuvasti ahdistun puhumattomuudesta ristiriitatilanteessa? Siksikö, että olen sellaisen sattuessa oppinut aiemmin saamaan osakseni täyslaidallisen? Onko niin, että hiljaisuus sellaisessa tilanteessa tuntuu ylivoimaisen vaikealta sietää, koska omassa mielessäni palaan yhä uudelleen entiseen: hiljaisuus kasvattaa arvaamattomuuden ruutitynnyriä yhä isommaksi, koska odotan joka…