Menetykset ovat osa elämää, vai ovatko? Meistä jokainen kohtaa menetyksiä elämämme aikana. Koemme menetyksenä sellaisista asioista luopumisen, jotka ovat meille merkityksellisiä. Miellämme menetykseksi muun muassa ihmissuhteen päättymisen, terveyden, työn tai talouden menetyksen, kodista muuttamisen tai lemmikin kuoleman. Kukaan toinen ei voi määrittää sitä, mikä on menetys minulle, koska vain itse tiedän, mistä luopuminen on itselleni…
Syntymäpäivät ovat aina olleet päiviä, jotka saavat sydämeni lyömään nopeammin. Lapsena pääsin joskus itse valitsemaan tarjoiluja juhliini. Kaupassa olin ylpeä siitä, että ostoskärry täyttyi herkuista: Sipseistä, karkista, limsasta ja mansikoista. Tavallisina päivinä yritin kassalla seistä kärryn edessä, kun äiti latoi kymmeniä maitolitroja ja leipiä hihnalle. ”Kymmenen kevyttä, viisi rasvatonta, kahdeksan ruista, viisi ranskaa…”äiti luetteli yleensä…
Jo pienestä pojasta alkaen olen kokenut olevani havainnoija, tarkkailija. Nyt tuo poika on ollut kasvuryhmässä vajaa kaksi vuotta matkalla itseen, minuuteen. Että minusta syntyisi se Luojan luoma, miksi minut on tarkoitettu. Tiedän nyt olevani oikealla tiellä, tie vie siis syvemmälle itseeni. Matkalla kokonaiseksi ihmiseksi, persoonaksi. Minuuteen, yhteyteen. Niin, nyt ymmärrän, että ensin minun tulee löytää…
Kuuma paahteinen iltapäivä porottaa niskassa, kun ajan pyörällä metsäpolkua. Jostain syystä ja tarkoituksella metsässä on nyt liian kuuma ja lähden ajamaan teitä pitkin. Olen hankkinut pyörän noin kuukausi sitten, koska olen kuullut kutsun palata kehooni. Olisiko se nyt ihan sitä, että olen tuntenut että kehossani ei ole sitä voimaa, jota myös sieluni kaipaa tuekseen matkalla…
Mitä jos ihminen asettaa itsensä jatkuvasti tilanteisiin, jotka ovat vielä hänelle hieman liikaa? Mitä jos hän ei osaa kuunnella sitä, mihin on valmis tässä kohtaa elämäänsä? Mikäli ihminen ei tunnista omaa rajallisuuttaan, alkaa hän kuvittelemaan itsestään liikaa. Silloin se, mikä näyttää rohkeudelta, onkin itse asiassa ennenkin illuusio ja harhainen suuruuskuvitelma itsestä. Suuruusharha on kuin mörkö,…
Kun hukkuvaa pelastetaan, on silloin tärkeää ymmärtää, että hänen lähelleen ei ensisijaisesti pidä mennä ilman apuvälineitä. Eloonjäämiskamppailua käyvä ihminen tarrautuu valtavalla vimmalla kaikkeen mistä vain saa kiinni. Jos pelastajalla ei ole riittävän hyvä uimataito ja tekniikka hallussa, on vaarassa, että hän hukkuu autettavan mukana. Siksi hukkuvaa pelastettaessa on ensisijaisesti käytettävä apuna pelastusrengasta, köyttä tai muuta…
Millaisia näköaloja erilaisille oireiluille ja sairauksille saamme, jos uskaltaudumme katsomaan yksilön sairautta oirehtimisena esimerkiksi perheen, koulun- tai työyhteisön ongelmiin? Jos nöyrrymmekin omasta kaikkitietäväisyydestämme ja suostumme hiljentymään ongelmien ratkaisemattomuuden ja elämän mysteerisyyden edessä, jossa emme voikaan pitää kaikkia sen lankoja käsissämme? Jos emme jätäkään sairastunutta yksilöä yksin, vaan rohkenemmekin pysähtyä kysymään mitä hänen sairautensa kutsuu meitä…
Monissa asioissa puhutaan perspektiivistä. Sehän tarkoittaa aika pitkälti asioiden laittamista keskenään oikeisiin mittasuhteisiin. Perspektiiviä on hyvä hyödyntää, kun jokin asia tuntuu kasvavan koko näkökentän kokoiseksi. Kun zoomaamme maailmankuvaamme tai ajattelumalliamme ns. kauemmaksi, alkavat asioiden keskinäiset suhteet konkretisoitua sellaisina kuin ne oikeasti ovat. Mitä objektiivisemmin tutkailemme näkymäämme ja kyseenalaistamme omat pinttyneet mielipiteemme, sitä uudemmaksi näkymä muuttuu.…
Äitimyytti, hyvästä, pyyteettömästä biologisesta äidistä elää ajatuksissamme, sisäisissä vaatimuksissamme ja mielikuvissamme. Tämä nostaa biologisen äidin illuusiomaiseen asemaan, jossa itsen ja omien tarkoitusperien tarkastelu on poissa, mihin ei mahdu itsekkyyttä tai omien etujen tavoittelua. Ikään kuin nainen saisi hedelmöittyessään jonkin syvän jumalallisen tietoisuuden elämästä, joka poistaa hänen vajavuutensa, traumansa, itsekkyytensä, erehtyväisyytensä, ihmisyyden raadollisuuden. Hänestä tulee äiti,…
Joskus tuntuu kuin jalat olisivat uponneet suohon, jonka pohja ei tule lainkaan vastaan. Ehkä jopa tiedän mihin olen uppoamassa, mutta en silti pääse ylös vaikka miten yritän. Jumitun, vaikka haluaisin päästä eteenpäin, sillä en pääse irti jostakin kärsimystä synnyttäneestä asiasta, tapahtumasta tai ihmisestä. No kyllähän minäkin noin tekisin, jos… Helppohan sinun on kun… Etkö ymmärrä…
Helsingin Sanomat (24.4.2020) oli kysynyt lukijoiltaan miten koronakriisi on muuttanut omaa arkea. Vastauksia oli tullut laidasta laitaan. Aihe on pyörinyt omassa mielessä paljonkin tänä poikkeusaikana, kun elämä ja arki näyttäytyy nyt niin eri tavalla kuin ennen. Hesarin kyselyyn vastanneista osa oli sitä mieltä, ettei halua enää palata samanlaiseen arkeen kuin ennen koronaa. Mistä se kertoo?…
Olen jumissa välitilassa, reiluuden vuoksi erossa sekä Rakkaudesta että Pelosta. Kuin lapsi joka ei halua eron jälkeen loukata kumpaakaan vanhempaansa asettumalla jommankumman puolelle. Pakenen vastuuta, sillä valitsemalla yhden, kääntää toiselle selkänsä ja se on sietämätön ajatus – että hylkäisin, sillä minut on hylätty ja tiedän että se on kamalinta mitä toiselle voi tehdä. Niinpä olen…
Tervetuloa terapeuttiselle vastaanotolle!
Apua voi hakea esimerkiksi ihmissuhde- ja parisuhdeongelmiin, työuupumuksesta toipumiseen, vanhemmuuteen, tunne-elämän haasteisiin tai oman elämän suunnan tarkistamiseen.